Monte Xisto Órbita red ja isojen viinien vaikeus

 

Saimme näytteenä portugalvineyards.com:lta laatikon, jossa oli mukana tämä nyt maistettu legendaarisen tuottajan dourolainen.  

João Nicolau Almeida on yksi tunnetuimpia Douron alueen viinintekijöitä, jonka isä Fernando loi ensimmäisen kansainvälisesti noteeratun Douron pöytäviinin Barca Velhan. Kun miehen äiti vielä sattui olemaan Ramos Pinton portviinisuvusta,  oli ura viinin parissa melko ilmeinen. Nuorempi Almeida toimi pitkään enologina Ramos Pintolla, missä hän oli mukana kehittämässä Douron viininviljelyä modernimpaan suuntaan lajikevalintojen, köynnösten leikkaustapojen ja kastelun avulla. Portviinien laadun parantamisen lisäksi tavoitteena oli tuottaa laadukkaita pöytäviinejä, ja tässä onnistuttiinkin kiitettävästu Duas Quintas-viinin niitettyä kansainvälistä mainetta. 

1990-luvulla Almeida löysi Douro Superiorista alueen, joka herätti mielenkiinnon. Perhe hankki pikku hiljaa maata tältä kuivalta, liuskekivipohjaiselta alueelta ja lopulta saatiin kokoon 40 hehtaarin tila. (Douron liuskekiviesiintymä kuuluu ilmeisesti samaan kerrostumaan kuin Katalonian Prioratin llicorella) Laajaa biodiversiteettiä vaalien tästä vain 10 hehtaaria on viinitarhoja. Ramos Pintolla hankitun kokemuksen perusteella. Paikallislajikkeet on pääasiassa jaettu eri tarhoille, mutta yhdellä tarhalla lajikkeet kasvavat sekaisin perinteiseen tyyliin. 

Monte Xiston tilaa viljellään luomuna soveltaen ilmeisesti myös biodynaamisia periaatteita. Monte Xiston kohdalla Douro virtaa hetkellisesti pohjois-eteläsuunnassa, minkä ansiosta tarhoilla on vaihtelevat mikroilmastot. Tämän vuoksi sadonkorjuun ajoittaminen on haastava prosessi eri tarhojen kypsyessä eri aikaan. Sopiva ajankohta eri tarhojen korjuulle määritetään aistinvaraisesti, rypäleet poimitaan tarhoilta käsin ja kuljetetaan viininvalmistustiloihin nopeasti 20 kilon laatikoissa. 

Orbita on ilmeisesti puhtaasti touriga nacional-rypäleestä; tässä olemme eri nettikauppojen tietojen varassa sillä tuottajan omilta sivuita fact sheet ei aukea. Rypäleet murskataan rankoineen betonisammiossa,  ja myös käyminen tapahtuu betonissa. Viinistä osa ikääntyy edelleen betonitankeissa ja osa 600 litran tammitynnyreissä. 

Viini herätti mielenkiintoa, sillä kyseessä on selvästi huolella ja ajatuksella tehty juoma. Lasissa nuorehko viini on väriltään erittäin syvän purppurainen. Tuoksu on kuitenkin hieman yllättäen pettymys: Erittäin kypsää, keittynyttäkin punaista marjaa, eläimellisyytä, nahkaa, pölyistä kiveä ja välimeren yrttejä uhkuva ensinuuhkaus ei lupaa raikkautta, vaan tuo mieleen lähinnä 90-luvun chileläisen carmeneren. Suussa viini on hyvin täyteläinen ja intensiivinen. Runko on rakennettu runsaalla uutoksella saaduista karkeahkoista tanniineista, suhteellisen matalasta mutta yllättävän lämmittävänä tuntuvasta 13,5% alkoholista. Viini on kuiva, aromeiltaan hillotun punamarjainen, hieman pölyinen ja yrttinen, jopa riistainen. Jälkimaussa mineraalisena aistittava hapokkuus yhdistyy runsaisiin karkeajakoisiin tanniineihin. 

Viini jätti varsin kaksijakoisen mielikuvan. Toisaalta juoma on hyvin vaikuttava ja mieleenpainuva, siihen on puristettu täyslaidallinen kuumaa ja kuivaa Douro Superioria. Se siis varmastikin ilmentää kasvupaikkaansa ja tämä jää varmasti mieleen tullessaan vastaan osana laajaa kattausta vaikkapa viinien arvokisamitaleista kilpaillessa. Kuten aiemminkin olemme todenneet ei tämä välttämättä realisoidu viinin arvona paritettaessa tätä ruualle, mikä ainakin meillä on viinin ensisijaisesti arvostettava ominaisuus. Samaa ongelmaa olemme huomanneet useissa aiemminkin maistamissamme Douron punaviineissä: Niissä on niin paljon konsentraatiota ja runkoa, että niiden rinnalla kaikki muu jää jalkoihin. Arviomme tästä viinistä on siis tämän mukaan kaksinainen: Viini on varmasti loistava, jos pitää äärimmäisen runsaista punkuista, jotka eivät jätä suuhun tyhjää sijaa. Muita tyylin edustajia voisivat olla vaikkapa konsentroidut keskihintaiset aussishiraz:t tai prestiisiluokan etelä-amerikkalaiset malbec- tai CS-pullotteet. 

Nuoressa iässä arvioituna poikkeuksellisen oivallinen, mutta ei vain lainkaan meidän tyylisemme viini. Ehkä tämä tarvitsisi 10+ vuotta kellaria...

 Tämä siis kaupallisessa yhteistyössä portugalvineyards.com kanssa

Portugalin punaista kirjoa

 Portugalvineyards.com-nettikaupalta näytteenä saatu laatikko on tarjoillut hyvän kuvan maan punaviinien tyylikirjosta: Viinejä on maistettu äärihapokkaasta (viinikiveä sisältäneestä) Madeiran kuivasta punaisesta Douron muhevan luumuisiin pullotteisiin. Maasta löytyy siis viinejä jokaiseen makuun, ja ainakin vielä ne ovat suhteellisen edukkaassa hintaluokassa.

Ilha Tinta Negra 2018: 

Madeiran kuivaa, väkevöimätöntä pöytäviiniä emme olleet ennen maistaneet. Rypäleenä on Tinta Negra (mole), joka on saaren yleisin punainen lajike. Viini käy terästankissa lämpökontrolloidusti, kypsyy vielä hetken sakkoineen ennen pullotusta. 

Pullon korkissa on viinikiveä, mikä kertoo punaviinille melko poikkeuksellisesta hapokkuudesta. Tuoksussa on kukkaisuutta, raikkaita punaisia marjoja sekä omaan nenään jonkinlainen rautainen/savuinen hento aavistus, jonka olemme yhdistäneet aiemmin vulkaaniseen maaperään (aiemmin tähän törmätty joissakin Etnan viineissä). Suussa korkeintaan keskitäyteläinen, marjaisa ja äärimmäisen raikas ja hapokas. Yhtenäinen kokonaisuus, jälkituntumana kevyelti pureksivat tanniinit. Ruokaviini, oivallinen pari jos haluaa yhdistää punaviiniä kalalle.

Foz do Alqueva 2019 

Alentejosta tuleva blendi (trincadeira, aragonez, touriga nacional, syrah) tulee nuorelta viinitarhalta. Viini käy terästankeissa viileässä, marjaisuuden hyvin säilyttävässä 15 asteen lämpötilassa. 

Syvä aavistuksen purppuraan taittava väri. Tuoksu on puhdas ja marjavetoinen, melko yksioikoinen mutta miellyttävä. Suussa täyteläinen, marjaisa. Kohtalaiset hapot, pehmeät tanniinit. Hintaansa nähden tasapainoinen tuote, erittäin passeli viini vaikkei suuria tunteita herätäkään. Burgerviini.

Quinta de São Simão da Aguiera Red 2019

Dãon alueen punainen touriga nacional-tinta roriz-trincadeira-sekoite. Edellisen nuorekkaan ja marjavetoisen viinin vastapainoksi tässä on sitten tuhdisti tammea, viini on ollut vuoden päivät (todennäköisesti pääosin uusissa) ranskalaisissa tammitynnyreissä, mikä tuntuu selkeästi. Väri on syvä, purppurainen. Tuoksussa on luumua, mausteisuutta, hentoa marsipaania ja minttuinen yrttitausta. Suussa täyteläinen, heti alusta kuivattava, aromeista nousee edellisten oheen nahkaisuuta ja runsaampaa mausteisuutta. Alkoholia on vain maltillisesti 12,5 % Kokonaisuus on hieman irrallinen ja tuo syystä tai toisesta mieleen 2000-luvun alun Riojat. Grillisapuskan kaveri.

Dona Graca Reserve Red 2017

Touriga nacional, tinta roriz, tinta barroca. Terästankkikäyminen, puolen vuoden tynnyröinti ranskalaisessa tammessa. Tiilenpunainen, syvä. Tuoksussa kypsää, jopa hillottua punaista marjaa, nahkaa ja lyijykynää. Suussa rotevarunkoinen ja jämäkkä, reipaasti kypsää hedelmäaromia ja myöhemmin myös mausteisuutta. Pitkähkö jälkimaku jossa tanniinisuutta ja alkoholin lämmitäävyyttä. Isonlainen viini meidän makuumme, mutta hinta-laatusuhde on kunnossa jos pitää tyylistä. 

Tämä siis yhteistyössä portugalvineyards.com kanssa ja viinit saatu näytteenä

 

Valkoista Pohjois-Portugalista

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com

Maistelimme hiljan joitakin portugalvineyrds.com-nettikaupalta näytteenä saatuja valkkareita, ja maistoon osui tällä kertaa kaksi vinho verdeä ja kaksi Douron valkoista. Nämä kaksi viinialuetta ovat vierekkäin Portugalin pohjoisosassa, mutta eteläisempi Douron laakso on huomattavasti paremmin suojassa Atlantin valtameren viilentävältä vaikutukselta kuin amfiteatterin omaisesti merelle avautuva vinho verden alue. Tämä heijastuu viinien yleiseen tyyliin: Siinä missä klassinen vinho verde on kevyt, usein pirskahteleva (joskin nykyään huomattavasti harvemmin) ja raikas, on tyypillisessä Douron valkoisessa huomattavasti enemmän runkoa ja usein tammikypsytyksen tuomaa runsautta. Näin oli näidenkin viinien kohdalla, joskin aiempi mielikuva vinho verdestä ohuena ja usein viiltävän hapokkaana viininä on ilmastonmuutoksen ja viljelytekniikoiden kehityksen myötä valtaosin vanhentunut.

Douro lienee portviinituotannon ansiosta maan tunnetuin viinialue, joka sijaitsee samannimisen joen laaksossa Porton kaupungista itään. Alue on vuoristojen takana suojassa Atlantin suoralta vaikutukselta, ja ilmasto on siten mantereinen: Kesät ovat kuumia ja kuivia, talvet kylmiä. Kesällä lämpotila voi nousta 45 asteeseen, ja lämpotilat ovat säännönmukaisesti yli kymmenen astetta korkeampia kuin rannikolla Portossa. Ilmasto vaihtelee myös Douron alueen sisällä, sillä vuotuinen sademäärä lähimpänä merta sijaitsevassa Baixo Corgossa on noin 1200 mm kun se laakson itäpäässä Douro Superiorin alueella on alle 400 mm.

Kuten arvata saattaa, tällaisissa oloissa tuotetaan kasvatetaan pääasiassa punaisia rypäleitä: Punaviinien osuus on 90 % tuotannosta. Valkoisten rypäleiden tuotanto keskittyy korkeammille tarhoille, jossa yöt ovat viileämpiä. Alueen valkoiset rypäleet ovat Viosinho, Gouveio, Rabigato ja Malvasia

Maistelimme ensin viileämmän vinho verden kevyemmiksi olettavamme viinit. 

Viineistä ensimmäinen oli viime vuosina trendikkääksi nousseesta Loureirosta. Pegadinha Loureiro selection 2020 on käytetty ja kypsytetty 6 kk terästankissa hedelmäisyyden säilyttämiseksi. Viini on väriltään keskivyvän kullankeltainen. Melkoisen matala-aromisessa tuoksussa on sitruunaa ja greippiä, hieman vihertävää yrttisyyttä (tilli?). Maussa on aavistus jäännössokerin tuomaa makeutta tuomassa täyteläisyyttä. Hapokkuus on varsin runsas, maku sitruunainen ja raikas. Hyvä kypsän hedelmäinen kokonaisuus, jossa aavistus jäännössokeria ja reilu hapokkuus. Ruokaystävällinen viini. 

Toinen viini oli Alvarinho Monção e Melcaçosta. Encosta de Capela Alvarinho reserve 2020 on myös kullankeltainen väriltään, joskaan ei aivan niin syvä kuin edellinen. Tuoksu on huomattavasti aromaattisempi, siinä on hieman sakkakypsytyksestä henkivää hiivaisuutta, huomattavan eksoottishedelmäinen peach&passion-henkinen voimakas tropiikkiviba. Tuo väistämättä mieleen lapsuuden limonadin, josta tuolloin tuli aina päänsärky (kuka tietää miksi). Suussa täyteläinen, edelleen voimakkaan hedelmäinen. Runsaanlainen alkoholirunko, suuntäyttävä kokonaisuus. Hapokkuus on tässäkin kohdallaan tasapainottamassa menoa. Meidän suuhumme tämä oli hieman turhan aromaattinen ja runsas, mutta jos pitää runsasaromisista viineistä, on tämä täysin tasapainoinen kokonaisuus. Ruokien parina kuitenkin vaatii varovaisuutta, koska voimakas aromaattisuus ja runsas alkoholi saattanee helposti dominoida kombinaatiota. 

Dourolaisista ensin Doña Graça Viosinho reserve 2020. Viosinho on rypäle, joka tuottaa tyypillisesti runsaita mutta kuitenkin hapokkaita viinejä, ja sitä käytetään sekoitteissa tuomaan näitä ominaisuuksia. Väriltään melko hailakan sitruunankeltainen. Tuoksu on vieno, siinä on sitrusta, hentoa persikkaa ja omenaa. Etenkin viileänä tuoksutellessa tuntuu erittäin matala-aromiselta mutta hieman lämmettyään antaa enemmän hedelmäistä tuoksua. Suussa täyteläinen, aromeiltaan hillitty. Sellaisenaan maistettuna melko simppeli, kuitenkin hyvä runko ja happorakenne tekevät viinistä ruuan kanssa erittäinkin toimivan. Tämä oli nelikosta ehdoton suosikkimme ruokaviiniksi.

Viimeisenä vielä Titan of Douro White 2019. Tässä aineksina Rabigatoa, Gouveioa ja Verdelhoa sekä tuoksusta päätelleen reippaanlaisesti tammitynnyriä. Väri sitruksinen, aavistuksen kypsemmän ja syvemmän keltainen kuin Viosinho. Tuoksussa on mantelimassaa, omenapiirakkaa, hillottua sitruunaa, keltaista luumua, vaaleita kukkia ja voita. Suussa täyteläinen, alkoholinen, merkittävästi matalahappoisempi kuin edellinen. Pitkä loppu jossa hieman bitteriä. Jälkimaku on alun kevyen överiyden jälkeen varsin miellyttäväkin. Ei ehken aivan meidän tyylisemme viini, mutta runsauden ystäville maistuu varmasti sillä viini on tasapainoinen ja sinällään hyvin tehty. Oman tyylinsä edustaja. 

Neljä varsin erityylistä viiniä kahdelta varsin erilaiselta alueelta. Viosinho etenkin yllätti positiivisesti, ruokapöydän moniottelija. Myös Loureiro lisäsi käsitystämme kyseisen rypäleen suuresta potentiaalista, lukuisia miellyttäviä viinejä sekä Portugalista että Luoteis-Espanjasta on tullut maistettua .

Valkoista Alentejosta

Kaupallinen
yhteistyö 

Portugalvineyards-nettikaupasta saamissamme näyteviineissä oli pari Alentejon valkoista, joista ensin maistettu viini oli Antonio Macanitan käsialaa. Kyseinen herra tuottaa viinejä Alentejon lisäksi Dourossa ja Azoreiden Picolla, ja kaikilla alueilla hän keskittyy paikallisiin alkuperäislajikkeisiin pyrkimyksenään ilmentää viineissä kyseisen alueen perinteitä ja maaperää. Portugalilainen viinijulkausu revista dos vinhos valitsi Macanitan vuoden tuottajaksi vuonna 2020.

Fita Preta on Macanitan ja brittiläisen viinikonsultti David Boothin yhteisprojekti, joka sai alkunsa 2004. Tuolloin kaksikko tuotti PRETA-nimisen viinin, joka sitten valittiin kysesen vuoden parhaaksi alentejolaiseksi viiniksi. Projekti lähti laajenemaan ja syntyn Fita Preta, joka on vuosien varrella tuottanut lukuisia palkittuja viinejä. Erityisesti 2010 ensimmäisen kerran julkaistut amforakypsytetyt viinit ovat olleet alueella uraauurtavia, 

Alentejon alue on portugalin suurimpia viinintuotantoalueita. Se sijaitsee maan keski-eteläosassa Lissabonista itään. Alentejo on jaettu kahdeksaan ala-alueeseen. Fitapretan viinit tulevat Evoran alueelta Paco de Morgado de Oliveiran tilalta. Kyseisen tilan historia ulottuu 1300-luvulle, ja nykyisin se käsittää noin 100 ha viinitarhoja sekä  kellaritilat.  

Maistamamme Branco de Talha on yksi Fita Pretan kuuluisista amforaviineistä. Rypäleinä on käytetty alueen perinnelajikkeita Antão Vazia ja Roupeiroa. Nämä on kerätty yöllä raikkaiden säilyttämiseksi, käytetty luonnonhiivalla terästankissa, siirretty sakkoinen amforaan kypsymään ja eroteltu lopuksi sakoistaan ennen lopullista tasaannuttamista terästankeissa ennen pullotusta.

Viini on syvän sitruunankeltainen. Tuoksussa on mehiläisvahaa, hunajaa, sitrusta ja omenaa. Suussa runsas sakkakypsytyksen tuoma runko. Suolainen mineraalisuus, mehiläisvaha ja kivellisten hedelmien aromi nousevat makupaletille. Kokonaisuus on varsin moniulotteinen. Jälkimaku on pitkä, mineraalinen ja siinä on juuri sopiva kutkutteleva reduktiivinen tulitikkumainen rikkisyys, joka tuo edelleen lisää syvyyttä. Kokonaisuudessaan kaunis, jopa meditatiivinen viini. 

Toinen viini oli Herdade Aldeia de Ciman Reserva Branco 2018. Viinitila sijaitsee Serra do Mendron vuoriston juurella Evoran kaupungista etelään. Tila suhtautuu varsin vakavasti terroiriin, ja tila onkin jaettu mikroilmaston ja maaperän perusteella. Eri 'mikroterroir'-alueita on erotettu yli 30, pienimmät näistä ovat kooltaan vain 0,1 ha. Tilalla on viileämpiä tarhoja Serra do Mendron vuoristossa ja lämpimiä, lähinnä punaisten lajikkeiden viljelyyn soveltuvia tarhoja vuorten juurella tasangolla. Viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia, hyvin ilmasto-olosuhteisiin sopeutuneita perinnelajikkeita. 

Tila pyrkii tuottamaan viinejä, jotka ilmentävät Alentejon perinteitä. Käyminen tapahtuu villihiivoilla ja viinejä kypsytetään sekä semettitankeissa että suurissa 500 litran tammisammioissa. Viinit lasketaan liikkeelle aikaisintaan kaksi vuotta sadonkorjuun jälkeen.

Reserva Branco on sekoitus Alvarinhoa, Antao Vazia ja Arintoa. Se on kypsynyt puoli vuotta ranskalaisessa tammessa, josta påi uutta. Viini on väriltään kultainen, keskisyvä. Sen tuoksussa on kypsää keltaista luumua, sitruunamarmeladia, hentoa paahteista pähkinää. Kaikenkaikkiaan tuoksu on kuitenkin melko hento ja hienopiirteinen, eikä kyseessä missään nimessä ole aromaattinen viini. Suussa viini on täyteläinen ja runsas olematta kuitenkaan raskas. Makupaletilla pähkinäiset ja myös kivisen mineraaliset aromit nousevat selkeämmin esiin. Jälkimaku on pitkä ja runsas, varsin hyvän hapokkuuden ansiosta raikas. Viini on Fita Pretan valkoista runsaampi, kuitenkin tyylikkäällä tavalla. Erittäin hyvä ruokaviini.

Molemmat viinit yllättivät  raikkaudellaan, sillä olimme jotenkin mieltäneet Alentejon runsaita ja rustiikkisia punaviinejä tuottavaksi alueeksi. Nämä valkoiset toivat kyseisestä alueesta esiin meille aivan uuden puolen, johon kiinnostaisi tutustua laajemminkin.  

Testissä neljä dourolaista

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com

Douron laakso Portugalin pohjoisosassa on todennäköisesti maan tunnetuin viinialue. Alueen maine perustuu ennen kaikkea väkevöityihin portviineihin, jotka kestivät jo ennen lasipullon keksimistä hyvin matkustamista ja olivat siten oiva vientituote. Portviini muodostui erittäin tärkeäksi 1700-luvulla Portugalin ja Englannin solmiman sopimuksen myötä, kun englantilaiset saivat luvan perustaa portviinitaloja Vilanova de Gaian kaupunkiin Douro-joen suulle. Portviini on yksi varhaisimmista virallisen luokituksen saaneista viinialueista, sille sille annettiin virallinen status 1756. Tuolloin tarhat sijaitsivat lähinnä joen alajuoksulla, johon saattoi purjehtia rannikolta. 

Rypäleet portviiniin viljellään Porton kaupungin kohdalla mereen laskevan Douro-joen laaksossa. Alueen väkevöimättömät viinit olivat pitkään melko tuntemattomia ja jäivät lähinnä paikalliseen kulutukseen. Ensimmäinen tunnettuutta saanut douron kuiva viini on Fernando Nicolau de Almeidan Barca Velha, jonka ensimmäinen vuosikerta laskettiin markkinoille 1952. (Rypäleet tähän viiniin tulevat quinta de vale do meãon tilalta, jolta tulee myös yksi alla olevista maistetuista viineistä. Ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, linkin takaa löytyy de Almeidan taannoinen haastattelu podcastina. Kiinnostavaa asiaa Douron rypäleistä ja alueen muutoksesta.)

Douro jaetaan kolmeen osaan: Baixo Corgo sijaitsee lähinnä joen suistoa matalammalla ja eniten alttiina meren vaikutukselle. Baixoa pidetään nykyään hieman heikonmpilaatuisena alueena, vaikka se on alkuperäinen, 1700-luvulta viljelty osa Douroa. Cima Corgo sijaitsee seuraavana yläjuoksulla ja on alueista suurin ja tärkein, sillä täällä Pinhaon kaupungin ympärillä sijaitsee valtaosa kuuluisista tarhoista. Douro Superior sijaitsee lähinnä Espanjan rajaa, ja alueen ilmasto on mantereisin kuumine ja kuivine kesineen ja kylmine talvineen. 

Douron maaperässä sekä liuskekivisiä että graniittisia alueita. Liuskekiviesiintymät ovat samaa geologista alkuperää kuin Iberian niemimaan toisella reunalla Prioratissa pintaan nouseva kerrostuma. Näillä hyvin vettä läpäisevillä liuskekivimailla viljellän pääasiassa portviiniin tarkoitettuja rypäleitä, kun taaspöytäviinirypäleet tulevat enemmän graniittisilta tarhoilta. 

Douron rypäleet ovat tuttuun tapaan sekamelska paikallisia lajikkeita, ja punaisista tärkeimpiä ovat tutut Touriga Nacional, Touriga Franca, Tinta Roriz (aka Tempranillo), Tinta Cao ja Tinta Barroca. Valkoisista viljellään Viosinhoa, Malvasia Finaa, Arintoa, Rabigatoa ja Gouevioa, muiden muassa.  

Maistoimme neljä portugalvineyards.com- verkkokaupalta näytteeksi saamaamme punaista dourolaista. Yleisesti ottaen voi sanoa, että viinit olivat varsin isoja, marjaisia ja mausteisia. Muutaman tyyli oli omaan makuumme nähden turhan runsas ja Parkeristinen, mutta luultavasti ne maistuvat monelle Suomen viileässä syksyssä ja kylmässä talvessa. Päärypäle oli kaikissa Touriga National, joka on selkeästi Douron ykköslajike punaisissa.

Quinta Nova de Nossa Senhora do Carmo Grainha Reserva 2018 on Amorinin korkkibisneksellä rahansa tehneen suvun viini.  Väri on syvän  purppurainen ja siinä hento rusehdus. Tuoksussa on luumua, karhunvatukkaa, lämmintä maustetta, mokkaa. Oldschool kuuman ilmaston viini. Hyvin pyöreä. Nahkainen aromi nousee suussa, hedelmä jää taka-alalle. Alkoholin polte melko voimakas, jälkimaussa isot, pehmeät mutta pitkät tanniinit. 

Feuerheerd's Anchor wine Reserva 2018 on väriltään tiilenpunainen ja syvä. Tuoksussa edelliseen verrattuna selkeästi punaisempi marjaisuus: Punaherukkaa, puolukkaa, selkeä mausteneilikka. Pyöreä. Luumuisuus suussa selkeä. Tanniinit maltilliset, melko matalahappoinen. Mukava, hyvä dokabiliteetti taattu mutta ruuan kanssa ehken fletku.

Dona Matilde Reserva 2017 Väri purppurainen, aavistus rusotusta reunoilla. Muheva, maanläheinen, luumuinen, hieman jopa hilloinen tuoksu. Kaakaovoinen. Tasapainoinen, täyteläinen, rakenteikas muttei kulmikas. Ei tyhjiä kohtia paletilla, jatkuva. Maku toistaa tuoksun aromit, jälkimaku on keskipitkä, hedelmäinen ja miellyttävä. Sarjan voittaja. 

Meandro 2018 on Barca Velhan pikkusisko. Sarjan raikkain ja erilaisia viini, jonka väri syvä purppura. Tuoksu on raikkaan punamarjainen: Mansikkaa, karkkimaista (jopa bojomaita) vadelmaa, selkeä volatiilin hapon tuoma säväys. Aavistuksen natuisa tuoksu, mutta hyvä. Melko pyöreä suussa, puneisen marjainen aromipaletti. Jälkipuraisu ikenissä tuntuva, mukava hapokkuus. Jälkimaku fressi ja mineraalinen. Sarjan kakkonen (tai ykkönen, kelistä, ruuasta ja fiiliksestä riippuen).

Kiinostava setti Dourolaisia, jotka osuivat oman makumme rajamaille isoina ja rotevina viineinä. Tällaisiakin kuitenkin tarvitaan nyt kun syksy ja ehkäpä talvikin ovat tulossa!

Simpukkapastaa ja viiniä keskeltä Atlanttia

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com 

Azorit kuulostaa tutulta lähinnä lomakohteena, joka on tunnettu vehreästä luonnostaan, leudosta ilmastostaan ja vaellusmahdollisuuksista. Tällä keskellä Atlanttia, lähes 1500 kilometriä Portugalin rannikosta sijaitsevalla saariryhmällä on kuitenkin pitkä viininviljelyhistoria, Tuliperäinen maaperä yli 2000 metriin kohoavine vuorineen ja äärimmäisen merellisine ilmastoineen luovat viininviljelyolosuhteet, jollaisia ei muualta löydy.

kuva: http://www.vinetowinecircle.com/en/regions/the-azores/

Azorit koostuu yhdeksästä tuliperäisestä saaresta. Saariryhmä kuuluu Portugalille, josta lähteneet merenkävijät löysivät saaret joskus 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Viininviljelly alkoi saarilla varsin pian niiden löytämisen jälkeen, eikä vähiten siksi että saaret olivat tankkausasema matkalla hiljan löytyneelle Amerikan mantereelle. Yhteys Amerikkaan toi myös ongelmia, kun 1800-luvulla Azoreille saapui ensin hometautiepidemiota ja sen jälkeen vitis vineferalle tuhoisa viinikirva. Ratkaisua haettiin amerikkalaisista labrusca-suvun köynnöksistä, joista tuotettu viini oli kuitenkin jokseenkin kelvotonta. Pikku hiljaa varttamismenetelmän omaksumisen myötä palattiin vinifera-suvun köynnöksiin, joista azoreilla on hyväksytty viljeltäväksi 18 valkoista ja 15 punaista lajiketta. (tärkeimmät valkoiset lajikkeet ovat Arinto de Açores, toinen tämän todennäköisistä 'vanhemmista' Verdelho, malvasiat sekä terrantez do pico. Punaiset lajikkeet ovat pääosin samoja kuin mantereella, tärkeinä mm. vinhão, touriga nacional, tinta barroca, castelao).  

Viiniä viljellään nykyään neljällä saarella, joista Picon viinit lienevät eniten ulkomaille vietyjä. Pico on tulivuorisaari, jonka korkein kohta yltää yli pariin kilometriin. Viinitarhat on istutettu basalttikivisten muurien rajaamille tarhoille, ja tämä viljelyinfrastuktuuri on ollut 2004 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Muurit tarjoavat suojaa ajoittain hurjiksi yltyviltä merituulilta, mutta niiden rakentamisen perimmäinen syy on saattanut olla se, että basalttikivilohkareet on täytynyt kaivaa maasta pois jotta viiniköynnöksiä on voitu istuttaa: Koska nämä lohkareet on täytynyt jonnekin sijoittaa, on saatu samalla aikaan suojaavia muureja. Lisäinformaatiota ja hienoja kuvia Picon viinitarhoista löytyy linkin takaa.

Maistoimme portugalvineyrads-nettikaupan näytteeksi lähettämän viinin Azores Wine Companylta (joka ko-operatiivilta kuulostavasta nimestään huolimatta on yksityinen yritys). Arinto do Açores white 2018 on tunnetun portugalialisen viinintekijän Antonio Maçanitan viini. Se tuotetaan Picon saarella kasvaneista rypäleistä, jotka on kerätty käsin, puristettu rankaamatta ja käytetty luonnonhiivoilla terästankeissa, joissa viini on saanut myös levätä sakkoineen.

Viini on kirkas, väriltään tumman sitruunankeltainen. Tuoksu on ensinuuhkaisulla jopa täräyttävän voimakas ja omintakeinen: siitä löytyy rikkistä savuisuutta, mantelia, hentoa sitrusta. Suussa keskitäyteläinen, yllättävän viskoosinen, aromimaailmaltaan suusas vienosti greippinen, mantelinen ja jälkimaultaan suolainen muistuttaen kuplansa menettänyttä mineraalivettä. Vaikka viimeisin luonnehdinta kuulostaa epämiellyttävältä, toimii tämä suolaisuus hyvin tässä sakkakypsytyksen vuoksi melko runsasrunkoisessa viinissä. Rakenne muistuttaa etäisesti kypsää chenin blancia, mutta aromimaailma on errittäin omintakeinen ja kiinnostava. 

Maistoimme viiniä ensin fenkolisen sinisimpukkapastan kanssa: Pasta valmistettiin salottisipulista, fenkolista ja valkosipulista jotka silputtiin ja kuullotettiin oliiviöljyssä. Tämän jälkeen lisättiin 3 dl valkoviiniä, suolaa ja pieni ripaus sokeria, keitettiin hetki ja lisättiin sitten kilo sinisimpukoita. Simpukoita keitettiin välillä ravistellen viitisen minuuttia, otettiin reikäkauhalla liemestä ja laitettiin hieman jäähtymään. Simpukoista eroteltiin liha, lientä keitettiin hieman kasaan. Ennen tarjoamista keitettiin pasta al denteksi, kuumennettiin edellä tehty simpukkaliemi, lisättiin desi pecorinoa sekä kaksi munankeltuaista, sekoitettiin, lisättin  pastat, ja tarjoiltiin lehtipersiljalla koristettuna. 

Otimme kilpailevaksi viinipariksi Guileran brut nature-cavan Musivarin. Intuitiivisesti ajatellen keskeltä atlanttia tulevan arinton olettaisi toimivan simpukoiden kanssa täydellisesti, eikä se huono pari ollutkaan. Jostakin syystä rutikuiva Cava kuitenkin onnistui synnyttämään makuelämyksen, jossa oli selkeästi jotain enemmän kuin viinissä ja pastassa erillään: Kuivanpaahteisesta cavasta nousi kaunis makea hedelmäisyys, joka toi viinistä esiin aivan uudenlaisen elementin. Vanha samppis ja äyriäiset-paritus siis pätee myös paahteisiin cavoihin. 

Seuraavana päivänä söimme Nicoise-henkistä salaattia, johon tuli perunoita marinoituna sitruuna-persilja-kaprisöljyssä, hyvää säilyketonnikalaa ja kananmunaa. Tämän kanssa Azores Wine Companyn Arinto loisti täydellisesti: Savuisa ja mantelinen aromi toimi syystä tai toisesta erittäin hyvin myös viinin suhteen hankalana tunnetun kananmunan kanssa: Kananmuna nosti viinistä sinällään kohtalaisen hentoa hedelmäisyyttä. 

Azorilainen viini oli kiinnostava tuttavuus, joka innosti tutustumaan saarten tuotantoon laajemminkin. Olemme aiemmin tykästyneet tuliperäisten saarten punaisiin viineihin, ja näitä olisi hauska päästä maistamaan myös azoreilta. Jos kiinnostus

Silakkaa ja Vinho Verdeä

Viinit saatu näytteenä Portugal Wineyards.com nettikaupalta. 

Silakka ja muikut kuuluvat meillä lähes viikottain ruokalistaan, ja niistä valmistettuja ruokia on täälläkin useampaan otteeseen mainittu. Silakkapihvit ovat kuitenkin kestosuosikki, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen, mutta pihvien erilaisilla täytteillä saa variaatiota. Teemme silakkapihvit nykyään lähes aina niin, että kahden ruisjauhotetun silakkafileen väliin laitetaan täytteeksi kaprisvoita, sitrusvoita, tapanadea, valkosipulitahnaa, tomaatti-sardellitahnaa, maapähkinä-sweet chilitahnaa, romescoa, aiolia tai kuten tällä kertaa hasselpähkinä-sitruuna-ruskistettuvoitahnaa. Näin silakkapihvit voi twistata haluamaansa makumaailmaan ja sopimaan eri lisukkeisiin.

Nyt söimme varsin perinteisesti silakkapihvit puikulaperunoista (paras muusipottu aivan ehdottomasti) tehdyn muusin kanssa: Myöhäissyksyssä kesäperunat ovat vaihtuneet muusiin soveltuviin lajikkeisiin ja siitä pitää ottaa ilo irti. 

Varsinainen idea oli kuitenkin testata pari erilaista Vinho Verde-viiniä, jotka saimme näytteenä portugalvineyards-nettikaupalta. Tämä suomeen toimittava kauppa näyttää tarjoavan varsin laajan valikoiman portugalilaisia viinejä Vinho Verdestä Algarven kautta Atlantin saarille. 

Viinimaana Portugali on yksi Euroopan nopeimmin viime vuosikymmenen aikana kehittyneistä maista. Maan alkuperäislajikkeiden kirjo on valtava, ja viime aikoina näiden eri lajikkeiden ominaisuuksia on opittu tuntemaan hyödyntämään aiempaa paremmin: Perinteisesti Portugalissa viljeltiin sekatarhoja, joiden lajikekirjosta viljelijällä ei välttämättä ollut minkäänlaista hajua. Muutos on kuitenkin ollut nopea, ja nykyisin joka puolelta maata saadaan kiinnostavia viinejä sekä suurilta taloilta että innostuneilta pientuottajilta. 

Vinho Verde sijaitsee Portugalin kaakkoiskulmassa Douron ja Espanjanvastaisena rajana toimivan Minho-joen välissä. Alue on Portugalin suurin DO-alue, joka sai virallisen statuksen jo 1900-luvun alussa.  Vinho Verde tunnetaan yleisesti matala-alkoholisista ja perinteisesti hieman pirskahtelevista valkoviineistään, mutta alueella tuotetaan myös puna- ja roseviinejä. Itse asiassa punaisia Vinho Verdejä on tuotettu aikanaa varsin paljon. 

Tärkeimmät ja virallisesti suositellut rypälelajikkeet valkoviinien tuotantoon ovat alvarinho, loureiro, trajadura, avesso, azal ja arinto. Punaisista tärkeitä ovat amaral, vinhao, borracal, espadeiro, brancelho ja rabo de ovelha. 

Alueen ilmaston määrittävä tekijä on Atlantin valtameri, jonka ansiosta alue on kostea ja kohtalaisen viileä. Aluetta on kuvattu amfiteatteriksi, joka nousee vehreinä kukkuloina kohti sisämaan tras-os-montesin vuoria. Atlattisen vaikutuksen voimakkuus (maaperän ohella) erottaa myös yhdeksän eri ala-aluetta. 

Kansainvälisesti menestyneimmät vinho verdet perustuva usein alvarinho-rypäleeseen. Tämä lajike vaatii hieman enemmän lämpöä ja aurinkoa kypsyäkseen, ja siksi sen tärkeimmät viljelyalueet sijaitsevat sisämaan ala-alueilla, erityisesti Moçcão e Melgaçon alueella. Alvarinho tuottaa sitruksisisen hedelmäaromisia, joskus hieman eksoottiseeen hedelmäänkin taipuvia ja kevyesti kukkaisia viinejä joissa on hyvä raikas hapokkuus. Alvarinho tunnetaan Minhon pohjoispuolella albariñona, ja se on varsin tärkeä tekijä Rias Baixasin alueella. 

Toinen tärkeä rypäle on loureiro, joka menestyy hyvin myös lähellä Altanttia sijaitsevilla alueilla. Rypäleestä tuotetaan sitruksisia, usein hieman greippisiä ja valkokukkaisia viinejä.

Maistamistamme viineistä toinen oli Alvarinho yhdeltä Vinho Verden suurimmista tuottajista, Soalheirolta. Tila on perustettu 1970-luvulla heti diktatuurin kaatumisen jälkeen. Soalheiro on jättiläinen Vinho Verden pääasiassa pienveljelyyn perustuvassa viinintuotannossa, ja talo oli ensimmäinen joka istutti alueelle yhtenäisiä alvarinho-tarhoja. Soalheiro sijaitsee Melgaçossa aivan Portugalin pohjoisrajalla.

Alvarinho Classico 2020 on ohuehkon sitruunankeltainen, kevyesti liikehtivä viini. Aromeiltaan kypsän sitruksinen ja hunajameloninen, kevyesti kukkainen. Taustalla hentoa vihertävää yrttisyyttä. Suussa keskitäyteläinen, kuiva, linjakas ja jälkimaultaan hapokkaan mineraalinen. Vinho verdeksi viini on varsin runsas, jopa moniuloitteinen. Hyvä osoitus siitä, miten ilmastonmuutos ja viljelytekniikoiden kehittyminen on vinho verdessä tuonut viineihin rakennetta ja kypsyyttä. 

Toinen viini tulee pienemmältä tuottajalta: Marcio Lopesin Pequenos Rebentos on viiden hehtaarin tarhoineen Vinho Verden standardeilla keskikokoinen mutta Soalheiroon verrattuna pieni tuottaja. Pequenos Rebentos aloitti Monçao e Melgaçossa alvarinholla ja trajaduralla, mutta on sittemmin hankkinut loureiro-tarhoja myös hieman viileämmältä Ponte de Liman alueelta. 

Pequenos Rebentos Loureiro on väriltään vaalean greipinkeltainen, hieman poreileva viini. Tuoksu on valkokukkainen, yrttinen ja sitruksinen. Suussa hapokas, aavistuksen hiilihapponen ja alvarinhoon verrattuna pienen jäännössokerin vuoksi leveämpi ja runsaampi. Jälkimaussa on kohtalaisen tuntuvaa greipinkuoren bitterisyyttä. Pieni jäännössokeri ja rieslingluokan hapokkuus luovat tasapainoisen kokonaisuuden, joka toimii etenkin testiannoksena toimineen silakkamuusikombon kanssa erittäin hyvin. 

Nämä kaksi viiniä edustivat klassista nuorekasta ja hapokasta vinho verdeä, ja tyyli toimii simppeleiden kala- ja kasvisruokien kanssa oivasti. Viime vuosina alueella on alettu entistä enemmän kokeilla myös tammi- ja sakkakypsytettyjä runsaampia ja ikääntyviä viinejä, joita emme vielä ole päässeet maistamaan. Hyvä hapokkuus ja etenkin alvarinhon hedelmäisyys voisi hyvin tälläkin tavalla viiniytettynä toimia, joten kenties näitä täytyy jostakin haalia. Tai vaihtoehtoisesti voi tietysti suunnata alueelle maistelemaan, mikä on aina se optimaalisin vaihtoehto. 

Jos mielenkiinto kuitenkin heräsi eikä matka talvisateiseen Portugaliin juuri nyt kiehdo, niin edellä esitellyt viinitkin sponsoroineen portugalvineyardsin valikoimasta löytyy sekä Vinho Verdejä että muita portugalilaisia varsin kattavasti. Ja tietäjille tiedoksi, että sardiineja saa myös! 

Lectores vini Pomagrana 2018

Tämän hiljan maistetun, helteiseen kesää sopivan viinin taustalla on Fredi Torres, jolla on lukuisia eri viiniprojekteja Espanjassa. Torres ei ole sukua "The Torresille", mutta on kertomansa mukaan saanut inspiraation viinimaailmaan Mas la Planasta, jonka etiketistä huvittuneena bongasi oman sukunimensä. Joka tapauksessa viini vei tämän Sveitsiin lapsena muuttaneen galicialaisen mukanaan, ja kovapalkkaisesta dj-tähdestä tuli viininviljelijä ja -tuottaja. 

Torresilla on oman, 2013 alkunsa saaneen ja Prioratissa viiniä tuottavan brändin lisäksi projekteja Galiciassa (Silice Viticultors) sekä useilla eri Katalonian alueilla (Sota els Angels Empordássa, ja Lectores vini Montsantin ja Conca de Barberan alueella). Nyt maistettu viini oli Lectores Vini-brandin Pomagrana Conca de Barberasta.

Conca de Barbera sijaitsee Katalonian sisämaassa Tarragonasta pohjoiseen. Alueen suurin kaupunkin on Montblanc. Alueen läpi kulkee kaksi jokea, Anguera ja Francolí, joiden kovertamien laaksojen rinteille viininviljely keskittyy. Alueen ilmastossa on sekä välimerellisiä että mantereisia piirteitä: Toisaalta välimereltä puhaltaa kosteita tuulia, toisaalta taas laaksojen alimmat tarhat saattavat keväällä kärsiä hallavaurioita. Maaperä on pääosin kalkkikivivoittoista ja ravinneköyhää, alueen keskiosista löytyy savimaita ja lännessä myös liuskekiveä jokirinteillä. 

Alueen perinnelajike on Trepat, joka tässäkin viinissä pääosassa. Trepatista on periteisesti valmistettu erityisesti roséta, mutta viimeaikoina kevyempien punaviinien kysynnän kasvasessa sen käyttö on lisääntynyt myös punaisissa. Trepat tuottaa väriltään ohuehkoja, kevyen raikkaita ja aromeiltaan  punamarjaisia viinejä. Trepatista tuotetut lajikeviinit ovat harvinaisia, ja tyypillisesti siihen sekoitetaan muita lajikkeita.

Pomagrana on väriltään hyvin haalean tiilenpunainen, eikä siitä voi värin perusteella varmasti sanoa on kyseessä tumma rosado vai punaviini. Tuoksussa on omaan nenään punaisia metsämarjoja, hentoa appelsiininkuorta ja orvokkia. Suussa kepeän raikas, marjaisa. Hapokkuus hyvä, tanniinisuus kevyt mutta nopean napakka. Miellyttävä hellepunaviini, toimi hyvin myös kunnolla pintaa saaneiden grillikasvisten kaverina. 

Comando G mataborricos

Sierra de Gredos on viime vuosiin saakka ollut varsin vähän tunnettu viinialue, jolla ei ole edelleenkään omaa DO-statusta. Tästä huolimatta alueen viinit ovat olleet kovassa nosteessa viime vuosina. Alueen viinit jakautuvat kolmen D.O.:n alueelle: DO Madrid, DO Vinos de Castilia y Leon ja DO Mentrida. 

Viinialue sijaitsee Madridin länsipuolella olevassa vuoristossa, kuten nimikin kertoo. Viinitarhat sijaitsevat siten varsin korkealla, tyypillisesti 800-1200 m merenpinnasta. tarhat kasvavat vaikeasti työstettävillä terasseilla lännestä itään kulkevan Alberche-joen laakson rinteillä. Laakson länsiosa on korkeammalla vuoristossa, ja maaperä siellä on lähinnä graniittista hiekka. Matalammalla sijaitsevasta itäosasta löytyy myös rapautuneesta liuskeesta koostuvia maaperiä. Tarhoilla kasvaa keskimäärin varsin vanhoja köynnöksiä, sillä ne ovat olleet vaikeahoitoisuutensa vuoksi pitkään hylättyinä ja siten säästyneet 70luvulta alkaneilta maatalouden tehostamistoimilta.

Garnacha on myös rypäleenä nostanut profiiliaan, kun aiempien massatuotettujen, korkea-alkoholisten ja flatkujen viinien tilalle on ilmaantunut kunnianhimoisten tuottajien huolella tehtyjä, ei-ylikypsiä garnacha-viinejä. Garnacha hyötyy erityisesti korkeudesta ja vuorokauden suurista lämpötilavaihteluista, koska sillä on tasaisen kuumilla tarhoilla taipumus menettää hapokkuutensa varsin herkästi. 

Comando G on Dani Landin ja Fernando Garcian projekti, jota pidetään yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista espanjalaisista viinintuottajista. Parivaljakko on hankkinut vanhoja, vaikeasti viljeltäviä tarhoja Gredos-vuoriston eri laaksoista. Osa tarhoista on varsin korkealla, kuten 1200 metrin korkeudessa viljeltävä tarha jonka rypäleistä tuotetaan el tamboril-nimistä viini. 

Viinit valmistetaan mahdollisimman vähän puuttuvin menetelmin: Koko tertut käytetään rankoineen villihiivoilla, ja viinejä kypsytetään sakkoineen suurissa neutraaleissa tammisammioissa. 

Mataborricos on tuoksultaan kirsikkainen ja masikkainen, hieman 'pölyistä' tuoksua myös. Selkeä volatiliteetti alkuun on aistittavissa mutta haihtuu pois kohtalaisen nopeasti viiniä pyöritellessä. Maku on marjaisa, vahvasti happovetoinen ja raikas. Jälkimaku on kirpakka, tanniinit kevyehköt mutta terävät. Viini on tasapainoinen, kirpakka suutuntuma toteuttaa sen mitä tuoksu lupaa.

Olemme aiemminkin pitäneet Gredosin viineistä, joten ei ollut yllätys että tämäkin kolahti. Ensimmäinen maistamamme viini alueelta oli musitaaksemme Maquina et Tablan Terrazzas de Serapia. Toinen vaikutuksen tehnyt viini on Bernabelevan Carril del Rey, jonka maistoimme viime vuonna. Molemmista viineistä löytyy sama kirpakka marjaisuus mikä tässä oli, ensimmäisessä muistaaksemme kuitenkin hieman runsaammalla bodylla.    

Espanjalaisten Garnacha-viinien laatu on siis kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana suotuisasti, ja niille kannattaa antaa mahdollisuus. Etenkin korkealla sijaitsevien alueiden kuten Gredosin, Navarran korkeiden tarhojen tai vaikkapa Montsantin Figueran kylän (Vaikkapa Venus la Figuera tai paikallinen ko-operatiivi) viinejä kannattaa etsiä (esimerkiksi Decantalosta, joka taas toimittaa Suomeen ja hoitaa maksut asianmukaisesti) ja maistaa.

COS frappato 2019

Sisilailaisen Vittorian alueen tunnetuimpiin tuottajiin kuuluvan COS:n viineistä olemme kirjoittaneet ja pitäneet aiemminkin. Aiemmin maistamissamme viineissä päärypäleenä on ollut sisilian tavaramerkkirypäle nero d'Avola, mutta nyt lasissa pyöri puhdas Frappato. 

Tarha 230 mmp, luomurypäleet nuorista köynnöksistä, spontaani fermentaatio, kypsytys sementissä ja pullossa.

Viini on hieman läpikuultava, sävyltään tumman rubiininen. Tuoksussa on kirpakkaa kirsikkaa, mesimarjaa, karvasmantelia, aavistus savuisuutta ja vastakaadettua mäntymetsää. Aivan seitinohut volatiili happo tuo nostetta tuoksuun. Suussa keskitäyteläinen, rapsakan hapokas. Suutuntuma jatkuu yhtenäisenä melko terävään, hienojakoisen tanniiniseen ja hapokkaaseen jälkimakuun. Kokonaisuus on nuori raikas viini, jota siemailee ilolla. 

Viini nautittiin sunnuntaipizzan kaverina, missä tarkoituksessa se toimi hyvin niin serranopizzan kuin puttanescankin kanssa. Viinissä on sikäli hyvä hapokkuus, että se toiminee niin rasvaisten antipastojen kyljessä kuin vaikkapa caponata agridulcen kanssa. Vertautuisi ehkä jossain määrin Cru Beuajolais-viineihin tai saksalaiseen pinotiin.   

Talvella nautittua: Aalto 2010: Kevyesti parkerisoitunut Ribera del Dueron klassikko

Erittäin syvä lähes musta väri, reunoilta taittaa vähän rusehtavaan. Tuoksusta löytyy mansikkaa, karhunvatukkaa, kookospähkinää, vaniljaa ja kevyttä lääkeyrttiä. Viileänä marjaiset aromit ovat selkeämmin etualalla, mutta viinin lämmetessä vanilja-kookossektori ottaa varsin dominoivan roolin. Suussa täyteläinen, runsasrunkoinen tapaus. Soljuu täyteläisenä loppuun saakka, jälkimaku on melko runsaiden mutta hyvin pehmenneiden tanniinien sävyttämä, riittävän hapokas pitämään paketin raikkaana. 

Viini toimi melko hyvin hirvensydämen , perunoiden ja hapokkaan punaviinikastikkeen kanssa, mutta ilmaannuttuaan ja lämmettyään viinistä nousi niin vahva uuden tammen tuoma vaniljan-kookosaromi että se oli lähinnä häiritsevä. Muistamme taannoin pitäneemme tämän tyylisistä viineistä, mutta maku on tässä kohtaa mennyt selvästi kohti hapokkaampia ja raikkaampia punkkuja. 

Jos tykkää vahvasti tammitetuista pyöreistä punkuista niin tämä varmasti kolahtaa. 

Maa-artisokka on loppusyksyn tähti

 Maa-artisokka on työlään juureksen maineessa, sillä kuhmuraisen mukulan kuorimista pidetään haastavana. Etenkin, kun kuorittaessa juureksen sisus tummuu varsin nopeasti  päästessään kosketuksiin hapen kanssa. Meillä laiskuus löysi ratkaisun tähän pulmaan, kun pari vuotta sitte kokeilimme paahtaa huolella harjatut mukulat uunissa kuorineen oliiviöljyssä pyöriteltyinä ja puolitettuina. 

Jos maa-artisokan työstäminen keittiössä ole aiemmin työlästä, on sen viljely sen sijaan aina ollut helppoa. Jopa niin helppoa, että kasvustoja ei saa pysymään kurissa vaikka haluaisi. Me emme kuitenkaan ole halunneet niitä juuri rajoittaa, koska kyseinen juures on monessa mielessä hyvä lisä puutarhaan: Sen satokausi alkaa vasta, kun valtaosa muusta sadosta on kerätty. Itse asiassa maa-artisokat voi kaivaa vasta kevällä, jolloin ne ovat kuulemma makeimmillaan. Me olemme kuitenkin aina kaivelleet ne talteen loppusyksystä, useimmiten lokakuun lopussa tai marraskuun alussa. Liian aikaisin niitä ei kannata nostaa, sillä alkysyksystä maku on vielä hyvin mieto ja mukulat pieniä. 

Nyt aloitimme maa-artisokkakauden ihan kaupasta ostetuilla mukuloilla, koska odottelemme vielä omien kasvua ja maun syvenemistä pari viikkoa. Ensimmäinen ruoka oli perinteiseen tapaan maa-artisokkarisotto, joka on yksi vanhoista suosikeistamme. Risottoon sekoitettu maa-artisokkapyre tekee rakenteesta kermaisen silkkisen, jolloin riisin voi huoletta paahtaa kunolla maun syventämiseksi. Jos riisiä paahtaessa käyttää voi-öljyseosta, saa makuun lisää pähkinäisyyttä.  

Maa-artisokkarisotto: 

• 500g maa-artisokkia (400 g kuorittuna, 100 g pilkottuna ja uunissa oliiviöljyssä paahdettuna)
• 1 sipuli
• 2 valkosipulin kynttä
• oksa salviaa
• 1 sitruuna
• 1 rkl hunajaa
• 1,5 dl risottoriisiä
• 10 dl kasvislientä
• 2 dl viiniä
• voita, öljyä
• suolaa ja pippuria (valkoinen pelittää hyvin maa-artisokan kanssa)
• 1,5 dl gruyere-raastetta

Kuori maa-artisokat, laita paloiteltuna kylmään veteen. Pilko kuorineen paahdettavat, pyöritä öljyssä ja laita 225-asteiseen uuniin paahtumaan kunnes saavat kunnolla väriä. Kuori ja silppua sipulit. Laita kasariin, lisää öljyä ja freesaa pari minuuttia. Heitä maa-artisokat sekaan, laske lämpö matalaksi ja jatka paistelua kannen alla välillä sekoitellen kunnes artisokat ovat pehmeitä. Raasta sekaan puolen sitruunan kuori ja purista mukaan mehu, lisää salvia ja hunaja. Soseuta ja laita sivuun (tämän vaiheen voi tehdä hyvissä ajoin, vaikka edellisenä päivänä). 

Kiehauta kasvisliemi. Laita kasariin 1 rkl voita ja 1 rkl oliiviöljyä. Paahda riisiä kunnes saa kunnolla väriä. Lisää viini, anna imeytyä. Lisää puolet kasvisliemestä, anna kiehua reippaasti kunnes neste kuivahtaa ja lisää sitten puolet lopusta liemestä. Anna jälleen kuivahtaa. Kun riisi on viittä vailla al dente, sekoita joukkoon artisokkapyre ja lisää kasvislientä tarvittaessa niin, että rakenne on löysähkö. Lisää myös juustoraaste ja mausta suolalla ja pippurilla. 

Tarjoa risotto heti koristeltuna uunissa paahdetuilla maa-artisokille ja haluttaessa salvianlehdellä.

Viininä meillä oli tämän kanssa COS:n Rami 2015. Viini tulee varsin kuumasta Vittoriasta Sisilian eteläosista, mutta viini on siihen nähden yllättävän linjakas tapaus. Inzolian ja grecanicon sekoituksesas on kuorikontaktin tuoma oranssiin vahvasti vivahtava väri. Tuoksu on varsin hentoinen, siinä on vihreää teetä, kukkaisuutta ja aavistus persikka-aprikoosiosastoa. Suussa lineaarinen, soljuva. Alkoholia on vain 12 %, mikä on näin kuuman ilmanalan viiniksi huomattavan vähän. Hapokkuus on kohtalainen, ja jälkimaussa korostuu happojen ja pienen tanniinisuuden ohessa suolainen, mantelinen aromi joka muistuttaa (etäisesti tosin) manzanilla-sherryä. Matala alkoholipitoisuus ja hillitty aromaattisuus tekevät tästä viinistä hyvin miellyttävän kumppanin maa-artisokkarisotolle, jonka hieno aromimaailma saa loistaa viinin toimiessa taustalla tukiroolissa peittämättä ruuan hienoutta. 

Planeta nocera

kuva: alko.fi

Pikainen arvio syyskuun erikoiserän sisilialaisesta Planeta Nocerasta: 

Viini tulee Sisilian koilliskolkasta Messinan alueelta, Capo Di Milazzon niemimaalta. La Baronian tarha sijaitsee aivan meren äärellä, vain 30 metrin korkeudessa joten ilmasto on mitä merellisin. Messinin alueen ilmastoa määrittääkin laajalti kuumuutta lievittävän ja lämpötilan vuorokausivaihteluita tasaavan meren läheisyys.

Nocera on vanha lajike, josta ei Wine Grapes-teoksen mukaan ole juuri lajikeviinejä valmistettu vaan sitä on käytetty sekoitteissa, lähinnä Etnan alueen nerellojen kanssa. Nopealla haulla tämän Planetan viinin lisäksi ei löydy muita nocera-lajikeviinejä.

Syvä rubiininen väri.

Tuoksussa mourvedremäistä lihaisuutta, välimeren yrttejä, hyvin kypsää -jopa hillottua- tummaa marjaa. Kokonaisuutena melko tyypillinen lämpimän alueen viinin tuoksu, joka ei ole aivan täysin puhdas. Tässä on jotakin yhteistä edullisemman pään nero d'avola-viineihin ja ehkäpä jopa chileläiseen carmenereen.

Suussa varsin täyteläinen. Yrttisyys ja lihaisuus korostuvat aromeista, marjaisuus jää hivenen piiloon (joskaan se ei tuoksussakaan ole määräävä piirre). Hapokkuus on kohtalainen ja pitää viileänä paketin jotenkin kasassa. Tanniinit ovat runsaat ja melko kovat, lisäksi jälkimaussa on hieman epämiellyttävää bitterisyyttä.

Not our style. Emme kokeneet tätä hintansa arvoiseksi, reilulla kympillä saa vastaavia sisilialaisia. Viinilehden Berghuumon arvio tästä oli suopea, minkä olisi periaatteessa pitänyt soittaa hälytyskelloja; Meidän makumme kohtaavat varsin harvoin  Olemme aiemmin maistaneet Messinan alueelta Palarin viinejä, joissa noceraa on mukana. Planetan lajikeviinistä ja Palareista ei kyllä voi puhua samana päivänä.

La Stoppa Barbera 2010

Taannoisessa keväämmällä tilatussa natulaatikossa oli mukana Italiassa Emilian alueella sijaitsevan La Stoppan viinejä, joista nyt osui maistettavaksi Barbera 2010.  (La Stoppasta enemmän tässä aiemmassa tekstissä.) Barberaa ei välttämättä miellä lajikkeeksi, joka hyötyy ikäännyttämisestä, sillä lajikkeen tunnetuin viljelyalue on Piemontessa jossa barbera on pitkään ollut selkeästi täytelajikkeen roolissa. Sitä on kasvatettu tarhoilla, joilla alueen tähti nebbiolo ei menesty. Tämä yhdistettynä barberan taipumukseen tuottaa valtavan suuria satomääriä on varmasti suurelta osin barberan yksioikoisen rustiikkisen, hapokkaan ja arkisen maineen takana.

Emilia-Romagnan viinialue sijaitsee Italian pohjoisosassa Po-joen laakson viljavilla mailla Bolognan ja Parman ympäristössä, ja alue onkin tunnetuin rikkaasta ruuantuotannostaan: Parmasta tulee sekä juustoa että kinkkua, ja pizzan jälkeen tunnetuin italialainen ruoka lienee pasta bolognese. Juomapuolella alueen (kyseenalainen) maine perustuu Lambrusco-viineihin, joiden laatu putosi taannoin voimakkaan kysynnän vuoksi kuin lehmän häntä (vrt. moselin riesling). Pirskahtelevat, hieman makeat ja hedelmäiset lambruscot vetosivat etenkin pohjoisamerikkalaiseen kuluttajakuntaan jotka takasivat lähes pohjattoman markkinan. Lambruscon laatu on kääntynyt viime aikoina nousuun, mutta Emilia-Romagna tuottaa myös kuplimattomia viinejä, joista osa on hinta-laatusuhteeltaankin oivallisia (taannoinen juttu linkin takana).

Viiniin käytettävät rypäleet ovat kasvaneet savimaalla, ja köynnösten ikä on 15 ja 40 vuoden välillä. Tarhoja viljellään luomumenetelmin. Rypäleet saavat poiminnan jälkeen maseroitua teräs- ja sementtitankeissa 40 vuorokutta ennen käymistä, joka tapahtuu ilman lämpökontrollia. Viiniä ikäännytetääbn sekä vanhoissa barrique-tynnyreissä että suuremmissa sammioissa. Tämän jälkeen viini pullotetaan suodattamatta ja sulfiittia lisäämättä, ja se kypsyy vielä pullossa "tarvittavan ajan", joka Elena Pantaleonin mielestä on vuosikausia. Eikä hän viinin laadun perusteella ole lainkaan väärässä!

Väri on syvä rubiininpunainen, suodattamattomana sakkainen. Runsasaromisessa tuoksussa on selkeä volatiili hapokkuus, joka antaa mukavaa nostetta kukkaiselle (orvokki) ja kirsikkaiselle yleisilmeelle, jonka taustalla on aavistus vaniljaa ja setriä, hieman syksyiseen maatuvaan lehteen vivahtavaa maanläheistä aromia. Tuoksu on viinin ikä huomioiden varsin nuorekas ja perussävyltään siis marjaisa. Suussa viinin ensituntuma on melko täyteläinen ja suun etuosan täyttävä. Tämä on on hapoiltaan varsin terhakka tapaus, ja hapokkuus on määrittävä rakenteellinen komponentti keskipaletilla, jolloin viini laukaisee voimakkaan syljenerityksen. Suun takaosassa nousee tanniinisuus, joka on kohtalaisen voimakas muttein kuitenkaan pureskeleva vaan paremminkin "silkkisen" hienojakoinen. Viini toimii suussa yhtenäisenä kokonaisuutena, ja nuorekas tuoksu ei turhaan lupaa raikasta viiniä.

La Stoppa on Barberaa hienoimmillaan, mikä ei sinänsä yllätä tietäen talon omistautumisen Emilian alueen alkuperäislajikkeille joista barbera on yksi tärkeimmistä! Satsista on vielä maistamatta valkoinen Ageno 2010 ja Macchionan tuoreempi vuosikerta 2013!

Giesen Hawkes Bay Merlot -19

Emme ole viime aikoina juuri Uuden-Seelannin viineistä innostuneet, mutta nyt alkosta tarttui pitkän pitkästä aikaa mukaan kiiviviini. Pullote oli erikoisvalikoiman Giesenin Hawkes Bay Merlot, joka osoittautui melkoisen runsaaksi tapaukseksi.

Hawkes Bayn alueella sijaitsevat Uuden-Seelannin vanhimmat viinitalot, kuten Te Mata ja Church Road, jotka on perustettu jo 1800-luvun loppupuolella. Nykyaikainen viininviljely alkoi 1970-luvulla ja sai edelleen vauhtia 1990-luvulla, jolloin muutama poikkeuksellisen lämmin vuosi osoitti alueen potentiaalin tyylikkäästi ikääntyvien runsaiden viinien tuotantoalueena. Tuohon aikaan alueen päärypäle oli cabernet sauvignon, joka ei kuitenkaan aina päässyt täysin kypsymään alueen viileähkössä ilmastossa. Nykyisin alueella tuotetaankin enemmän merlot'a, joka kypsyy aiemmin. Myös Malbec ja Syrah ovat lisänneet suosiotaan.

Hawkes Bayn maaperä on vaihtelevaa: Runsaan ja hedelmällisen maakerroksen turvin viheriöivän tarhan vieressä köyhällä ja runsaasti vettä läpäisevällä maalla sijaitseva tarha voi kärsiä kuivuudesta. Nämä kuivat tarhat tuottavat kuitenkin tarkoin säädellyn kastelun turvin laadukkaimmat viinit, sillä niillä rypäleet kypsyvät varmimmin.

Hawkes Bay sijaitsee Uuden-Seelannin pohjoissaaren itärannikolla, ja sitä suojaavat vallitsevilta länsituulilta vuorijono, joka myös vähentää sateita samaan tapaaan kuin vogeesit Alsacessa. Se sijaitsee 39. pituuspiirillä, mutta ilmasto on tästä huolimatta viileämpi kuin 45. pituuspiirillä sijaitsevassa mutta Golfvirran lämmittämässä Bordeauxissa. Lajikekirjo on kuitenkin perinteisesti siis ollut Bordeaux-vetoinen.

Giesenin merlot käytetään kohtalaisen korkeassa lämpötilassa, millä tavoitellaan runsasta pigmentin ja aromiaineiden ekstraktiota. Käymisen jälkene viini kypsyy 10 kk ranskalaisessa tammessa, 10 % siitä uusissa tynnyreissä.

Viini on väriltään on keskisyvää hieman tummemman purppurainen . Tuoksussa maanläheisyyttä, hentoa savuisuutta ja tummapaahtoista kahvia, tummaa metsämarjaa. Maku täyteläinen, mehevä, marjainen. Mukaan nousee mausteisuutta ja kahvipavun paahdetta. Loppu mukavan hapokas, tanniinit nuoreksi viiniksi melko pyöreät.

Täyteläinen ja pyöreä merlot, johon korkea käymislämpötila on lyönyt aavistuksen hillomaisen leiman vaikka hapokkuus pitääkin paketin kohtalaisen raikkaana. Viini oli sinänsä mielenkiintoinen mutta melko persoonaton tapaus, joka muistutti miksi uusiseelantilaiset ovat pitkään jääneet maistamatta. Hintaakin pullolla oli 20 e, ja mielestämme summalla löytyy eurooppalaisista viineistä huomattavasti kiinnostavampia pullotteita.

Juusto-viiniparina Brebirousse ja Cal Pla blanc 2014

Viikko sitten päätimme syödä tapaksia, kun jääkaappiin oli kertynyt pieniä määriä kaikenmoista. Näistä syntyi pieniä annoksia: Papu-fenkolisalaatti, sumakilla maustettu sitrussalaatti labnehilla, juustoja, uskomattoman aikaisia espanjalaisia parsoja (!!!), pakkasesta löytyneestä massasta paistettuja munakoisopyöryköitä sekä hapanjuureen paistettua oliivileipää.

Viiniksi valikoitui Cal Plan valkoinen blendi Porrerasta Prioratista. Viini on sekoite macabeo-garnacha-moscatel (40:30:30). Viini maseroituu ennen käymistä hetken kuorineen, se käytetään lämpökontrolloidusta ja kypsyy vielä 8 kk pääosin amerikkalaisessa tammessa. Runsautta on siis luvassa!

Viini on väri kullankeltainen ja keskisyvä. Tuoksussa on ruusuista kukkaisuutta, hentoa kypsää persikkaa, aavistus briossisuutta ja runsaasti tammen tuomaa mausteisuutta. Suussa täyteläinen ja rungokas, alkoholi tarjoaa reippaasti bodya jota tasapainottaa yllättävän hyvä hapokkuus. Aromimaailma on mausteinen, jälkimaku mineraalinen ja hieman bitterinen. Pitkä, veden kielelle nostattava ja mielestämme tasapainoinen viini joka on ehdottomasti tarkoitettu nautittavaksi ruuan kanssa.

Brebirousse d'Argental on pehmeä, hieman briemäinen homejuusto Lyonin alueelta. Se saa pintaansa punertavan sävyn annatton siemenistä (pippurinen, mausteinen pieni hedelmä Karibialta). Juusto on tuoksultaan miedohko, ainostaan aavistuksen tallintakuinen. Suussasulavan kermainen koostumus, sopiva suolaisuus. Sopi erittäin hyvin bitterisen veriappelsiinimarmeladin kaveriksi.

Kermainen ja pehmeä juusto muodosti viinin kanssa upean parin: Kermaisuus keventää viiniä ja leikkaa sen jälkimausta bitterisyyttä. Samalla aromeista kukkaisuus ja hedelmäisyys pääsevät paremmin etualalle.

Domaine Marcel Deiss Vendanges Tardives Gewürztraminer 2007

Domaine Marcel Deiss on yksi Alsacen kuuluisimmista tuottajista, joka on tunnettu terroiristina ja biodynaamikkona. Viinitila on ollut tärkeässä asemassa elvyttämässä vanhaa alsacelaista sekatarhakulttuuria, jossa samalla tarhalla kasvaa eri lajikkeita. Tämä menetelmä on varsin todennäköisesti ollut historiassa turva vaihtelevia säitä vastaan: Jos jonkin lajikkeen sato onkin menetetty hallan tai muiden sääilmiöiden vuoksi, ei koko tarhan tuotanto ole kuitenkaan mennyttä.
Deiss kuitenkin perustelee sekatarhat sillä, että hänen näkemyksensä mukaan eri lajikkeet alkavat muistuttaa toisiaan kasvuolosuhteiden ollessa erityisen hyvät. Näin sekatarhat ovat hänen mielestään paras väline ilmaista kyseisen tarhan terroiria. Näitä tarhoja Deiss itse kutsui Premier Cru-nimikkeellä, vaikka sellaista tarhakategoriaa ei INAOn pohdinnoista huolimatta edelleenkään ole olemassa. (Premier Cru-nimikettä harkittiin annettavaksi geologisesti yhtenäisille tarhoille, joilla on pitkäaikaista näyttöä erityisen laadukkaiden viinien tuotannosta.) Nämä vastaava Alsacen apellaatiossa Lieux Dits-tarhoja, jotka saallivat liittää tarhan nimen viiniin.

Deissin tila sijaitsee Bergheimissa, Ribeauvillen pohjoispuolella. Deissin suku on viljellyt viiniä jo 1700-luvulta lähtien, ja nykyään sen hallussa on 26 hehtaaria tarhoja. Valtaosa näistä on nykyisin lieux dits-sekatarhoja. Deiss jakaa viinit kolmeen kategoriaan: Terroir wines, Fruit wines (lajikeviinit) ja Time wines (SGN ja vendanges tardives). Maistamamme viini kuuluu viimeisimpään kategoriaan.

Viini on väriltään keskisyvä kullankeltainen. Sen tuoksussa on hillottua sitruunaa, ananasta, hunajaa ja hentoa kukkaisuutta. Suussa melko makea, runsas. Jälkipuoliskolla syntyy täyteläisen vahamainen tuntuma, jossa aivan aavistus kitkeryyttä joka luo kontrastia täyteläiselle, hedelmäiselle makeudelle. Hapokkuus on melko mata, mutta silti riittävä pitämään kokonaisuuden miellyttävänä.

Mukava semimakea, eksoottinen viini. Maistiaiset napattiin coravinillä, joten loppupullo on jäljellä ja avautunee jouluna juustojen kaveriksi!

Moulin de Blanchon Haut Médoc 09 ja 08

Olemme vuosikausia sitten tilanneet viinimestarit.com:n kautta Chateau Moulin de Blanchonin Haut Médocia, ja erinäisiä vuosikertoja (2006-2011) on kertynyt kaappiin. Nyt varastimme coravinilla koe-erät vuosilta 2008 ja 2009 maistaaksemme, onko jompi kumpi jo pikku hiljaa avaamiskunnossa: Olemme maistelleet pari pulloa vuosien varrella, ja viinit ovat tähän saakka olleet varsin takakireitä tapauksia. Edellisestä testistä oli pari vuotta, joten oli taas aika tarkistaa ajan aikaansaannokset.

Vuosikerroista sanottakoon, että 2008 arviodaan olleen heikompi vuosi, sillä säät olivat varsin vaihtelevia kevään halloista kesän kylmien ja kuumien kuukausien vuorotteluun. Syksy oli paahtavan kuuma, joten rypäleet keräsivät nopeasti sokeria fenolisen kypsyyden jäädessä jälkeen.

2009 sen sijaan on yksi viime vuosikymmenten kolmesta huippuvuodesta (2005, 2009 ja 2010). Tasaisen lämmin kesä tuotti runsaan hedelmäisiä ja täyteläisiä viinejä, joskin jossain vaiheessa pelkona oli viinien heikko ikääntyvyys matalamman hapokkuuden vuoksi. Decanterin kymmenvuotistastingissa 2009-vuoden viinit kuitenkin saivat varsin hyviä arvioita.

Maistoimme siis rinnakkain kaksi samalla tavalla säilytettyä saman viinin vuosikertaa:

2008 on väriltään keskisyvää hennomman tiilenpunainen. Tuoksussa aistittavissa yrttiä, herukkaa ja  hentoa vaniljaa. Suussa keskitäyteläinen, melko puinen, hedelmäaromi jää aavistuksen taustalle. Jälkimaussa tanniini puraisee vielä ihan kunnolla. Pala kovaa vuohenjuustoa pehmetää, viini kesyyntyy rasvakalvon ja proteiinin ansiosta hetkessä. Sama tapahtunee jonkin lihaisan ruuan kanssa: viini lienee tällaisen kaveriksi tällähetkellä juuri passelissa iässä, joskin tanniinit ja edelleen varsin selkeänä nouseva herukkaisuus antavat lupauksen vielä useamman vuoden säilyvyydestä.

2009 on väriltään selvästi syvempi ja purppurainen. Tuoksu on maanläheisempi ja leveämpi, siinä herukkaisuus ei lainkaan niin selkeänä kuin -08:ssa vaan sen sijaan tuoksussa on karviaismarjaa.  Tuoksussa on tuntuvinaan aivan aavistus tallintaustaa, juuri sopivasti niin että aromiskaala on kiinnostava. Täyteläisempi ja pyöreämpi kuin vuotta iäkkäämpi, kuitenkin suussa soljuva ja linjakas. Jälkimaku on pitkä ja siinä marjaisuus nousee sekeämmin esiin. Tälläkin on vielä potentiaalista kypsytysikää useampia vuosia, mutta alkaa selkeästi olla lähempänä nautittavaa korkkauskautta kuin edellinen.

Mielenkiintoinen testi erilaisten kasvukausien vaikutuksesta: molemmat ovat jo sen verran iäkkäitä, että viinin iän vaikutus (10 vs 11 v) ei enää pitäisi vaikuttaa kovin merkittävästi. Testi myös toi esiin Coravin hyödyt: kahta pulloa olisi tuskin tullut avattua samana iltana, mutta nyt samplet sai helposti ja lisäksi tiedämme, millaisille ruuille nämä pullot kannattaa tulevien kuukausien aikana avata!

Vidal Fleury Crozes Hermitage

Alkon erikoiserästä löytynyt Vidal-Fleuryn Crozes-Hermitage päätyi koriin, kun A-kaupasta oli hakusessa jokin mukavan mausteinen punaviini viileneviin syysiltoihin. Yleensä Pohjois-Rhonen viinit osuvat meidän makunystyröihin melko hyvin, joten ajattelimme että tämä suuren ja vanhan tuottajan viini olisi varma valinta.

Vidal-Fleury on 1700-luvulta saakka Rhonessa toiminut viinitalo. Se on tunnettu erityisesti Côte Rôtien alueen viineistään, sillä toiminta on alkanut kyseisen apellaation alueelta laajentuen siitä pikku hiljaa kattamaan suurimman osan sekä Pohjois- että Etelä-Rhonen apellaatioista.

Crozes-Hermitage on arvokkaampaa Hermitagen kukkulaa ympäröivä alue Rhonen itäranalla, ja se on Pohjois-Rhonen eteläisimpiä apellaatioita. Tämän alueen punaviineihin -kuten kaikkiin Pohjoisen Rhonen punaviineihin- saa käyttää vain syrah-rypäleitä (lukuunottamatta Côte Rôtieta, johon sekoitetaan valkoista viognieria).

Vidal-Fleuryn viiniin rypäleet on poimittu osin käsin, osin koneellisesti. Maseraatio kestää kolme viikkoa, ja viini käy kohtalaisen korkeassa 30 asteen lämpötilassa. Viini lepää sakkojen päällä ensin terästankissa 3 kk ja sitten vielä tammisammiossa 12 kk. Viini tasoittelee itseään pullossa puolisen vuotta ennen liikkeeseenlaskua.

Väri on tumman purppurainen. Tuoksu mausteinen, pippurinen ja yrttinen. Selkeä virheä oliivi. Hento makea vaniljamausteisuus tuntuu myös. Marjakomponentti on taustalla, siinä lähinnä karhunvatukkaisia vivahteita. Tuoksu on erittäin miellyttävä. Suussa yllättävänkin runsas, makuaromi hieman epäpuhdas, aavistuksen marjahilloinen. Hapokkuus on keskinkertainen, tanniinisuus samoin. Suutuntuma on lupaavan tuoksun jälkeen pettymys, sillä viinistä puuttuu fokus ja tensio.

Lieneekö kyseessä kohtalaisen korkea käymislämpötila vai koneellisen sadonkorjuun tuoma sivumateriaali, mutta viini on jollakin tavalla epäpuhdas ja hilloinen. Se nyökkää osin uuden maailman shirazin suuntaan, mutta toisaalta siitä puuttuu esimerkiksi monille australian shiraz-viineille ominainen runsas konsentraatio ja iso hedelmä. Kokonaisuus on epätasapainoinen ja tylsä, joten valitettavasti tämä viini ei pääse jatkoon. Tylsä juttu, odotus oli kuitenkin positiivinen.

Alta Allela Tallareta rosé 2018: natuviini Barcelonan reunamilta

Allelan viinialue on monille espanjalaisista viineistä pitävillekin tuntematon. Alue on yksi espanjan pienimmistä, mutta vierailua ajatellen se sijaitsee yllättävän helposti saavutettavissa: Allelasta on alle 20 kilometriä Barcelonan keskustaan. Suurkaupungin läheisyys on toisaalta siunaus viiniturismin vuoksi, mutta toisaalta kirous leviävän asutuksen ja viinitarhoja syövän rakentamisen vuoksi. Alueella on tarhoja vain 8 viinitilaa jotka viljelevät rypäleitä reilun 300 hehtaarin alalla (ts. 1 x 3 km kokoinen maa-ala, ei siis kovin valtava).

doallela.com

Viininviljelyllä Allelassa on pitkät, roomalaisten aikoihin ulottuvat juuret kuten kaikilla Espanjan välimeren rannikon viinialueilla on. Rannikon ja suurkaupungin läheisyys on ollut ennen modernia liikenneinfrastruktuuria valtava etu. 

Tarhat sijaitsevat rannikkoylängön molemmin puolin: Maresmen ala-alueen tarhat meren puolella ja Vallésin alueen tarhat mantereen puolella. Ilmasto on edellisessä voimakkaasti merellinen, Vallésin alueella vuorten suojassa selkeästi mantereisempi voimakkaampine vuorokautisine lämpotilanvaihteluinee ja niukempine sateineen. Vallésin maaperä on kalkkikivistä vuoristoa, Maresmessa maata peittää graniittia sisältävä hiekkainen maaperä eli paikallisittain "saulo", joka läpäisee hyvin vettä. Maaperä imee hyvin syyssateita, jotka saattavat rannikon tuntumassa olla varsin voimakkaita.

Alta Allela on suhteellisen nuori, parikymmentä vuotta sitten perustettu tila. Tilan omistaa Josep Maria Pujol-Busquets, joka on alusta alkaen viljellyt rypäleitä luomumenetelmin. Tilan tarhat sijaitsevat rannikkovuorten meren puoleisilla rinteillä 100-250 metrin korkeudessa. Sato korjataan käsin optimaalisessa kypsyydessä ja eri tarhojen rypäleet viiniytetään erikseen myöhempää sekoittamista varten. Alta Allela on sivumennen sanoen lähinnä Barcelonaa sijaitseva viinitila alle 20 kilometriä Plaça de Catalonialta joten mikäli vierailu kiinnostaa, onnistuu se helposti.

kuva: Winestate

Tallareta on valmistettu pansa rosada-lajikkeesta, joka oli meille aiemmin täysin tuntematon. Edes Wine Grapes ei kyseistä lajiketta listaa, mutta googlettaminen paljastaa että kyseessä on xarel-lon punainen variantti jota kasvaa vain D.O. Allelan alueella. Alta allela tuottaa tästä harvinaisesta lajikkeesta hienon rosén, jota nyt maistoimme.

Tallareta on suodattamattomana lasissa samea, väriltään oranssiin taittava sipulinkuoren sävyinen.

Tuoksussa on valkeaa kukkaisuutta, persikkaa, vadelmaa, lakritsaista, fenkolista yrttisyyttä. Maku on runsas, täysin kuiva. Hapokkuus on napakka ja jälkimaku varsin pitkä. Jälkimakuun nousee aivan aavistus tanniinisuutta lyhyestä kuorikontaktista. Aromipuolella suussa korostuu persikkaisuus kietoutuneena edellä kuvattuun yrttisyyteen. Jälkimakuun happo tuo mineraalisen tuntuman, joka viipyilee suussa varsin pikään. Kokonaisuus miellyttävä, tuoksultaan aavistuksen natuhenkinenkin mutta täysin puhdas. Selkeä ruokaviini, joka kestää hyvin runsaampiakin annoksia.