Tamperelaisen pariskunnan seikkailuja viinin ja ruuan ympäriltä. Rakastamme vanhan maailman viinejä, mutta maistamme mielenkiinnolla kaikkea ja kaikkialta. Talvella pääpaino on punaisissa, kesällä maistelemme voittopuolisesti valkoviinejä. Kuplivia maistamme tasaisesti vuoden ympäri, näille aika on aina oikea! Ruokaa laitamme rakkaudella alusta alkaen: mitä tuoreemmista raaka-aineista, sitä parempi. Ruokapöydässämme on aina tilaa ystäville!


keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Valkoista Alentejosta



Kaupallinen
yhteistyö 
Portugalvineyards-nettikaupasta saamissamme näyteviineissä oli pari Alentejon valkoista, joista ensin maistettu viini oli Antonio Macanitan käsialaa. Kyseinen herra tuottaa viinejä Alentejon lisäksi Dourossa ja Azoreiden Picolla, ja kaikilla alueilla hän keskittyy paikallisiin alkuperäislajikkeisiin pyrkimyksenään ilmentää viineissä kyseisen alueen perinteitä ja maaperää. Portugalilainen viinijulkausu revista dos vinhos valitsi Macanitan vuoden tuottajaksi vuonna 2020.

Fita Preta on Macanitan ja brittiläisen viinikonsultti David Boothin yhteisprojekti, joka sai alkunsa 2004. Tuolloin kaksikko tuotti PRETA-nimisen viinin, joka sitten valittiin kysesen vuoden parhaaksi alentejolaiseksi viiniksi. Projekti lähti laajenemaan ja syntyn Fita Preta, joka on vuosien varrella tuottanut lukuisia palkittuja viinejä. Erityisesti 2010 ensimmäisen kerran julkaistut amforakypsytetyt viinit ovat olleet alueella uraauurtavia, 

Alentejon alue on portugalin suurimpia viinintuotantoalueita. Se sijaitsee maan keski-eteläosassa Lissabonista itään. Alentejo on jaettu kahdeksaan ala-alueeseen. Fitapretan viinit tulevat Evoran alueelta Paco de Morgado de Oliveiran tilalta. Kyseisen tilan historia ulottuu 1300-luvulle, ja nykyisin se käsittää noin 100 ha viinitarhoja sekä  kellaritilat.  

Maistamamme Branco de Talha on yksi Fita Pretan kuuluisista amforaviineistä. Rypäleinä on käytetty alueen perinnelajikkeita Antão Vazia ja Roupeiroa. Nämä on kerätty yöllä raikkaiden säilyttämiseksi, käytetty luonnonhiivalla terästankissa, siirretty sakkoinen amforaan kypsymään ja eroteltu lopuksi sakoistaan ennen lopullista tasaannuttamista terästankeissa ennen pullotusta.

Viini on syvän sitruunankeltainen. Tuoksussa on mehiläisvahaa, hunajaa, sitrusta ja omenaa. Suussa runsas sakkakypsytyksen tuoma runko. Suolainen mineraalisuus, mehiläisvaha ja kivellisten hedelmien aromi nousevat makupaletille. Kokonaisuus on varsin moniulotteinen. Jälkimaku on pitkä, mineraalinen ja siinä on juuri sopiva kutkutteleva reduktiivinen tulitikkumainen rikkisyys, joka tuo edelleen lisää syvyyttä. Kokonaisuudessaan kaunis, jopa meditatiivinen viini. 

Toinen viini oli Herdade Aldeia de Ciman Reserva Branco 2018. Viinitila sijaitsee Serra do Mendron vuoriston juurella Evoran kaupungista etelään. Tila suhtautuu varsin vakavasti terroiriin, ja tila onkin jaettu mikroilmaston ja maaperän perusteella. Eri 'mikroterroir'-alueita on erotettu yli 30, pienimmät näistä ovat kooltaan vain 0,1 ha. Tilalla on viileämpiä tarhoja Serra do Mendron vuoristossa ja lämpimiä, lähinnä punaisten lajikkeiden viljelyyn soveltuvia tarhoja vuorten juurella tasangolla. Viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia, hyvin ilmasto-olosuhteisiin sopeutuneita perinnelajikkeita. 

Tila pyrkii tuottamaan viinejä, jotka ilmentävät Alentejon perinteitä. Käyminen tapahtuu villihiivoilla ja viinejä kypsytetään sekä semettitankeissa että suurissa 500 litran tammisammioissa. Viinit lasketaan liikkeelle aikaisintaan kaksi vuotta sadonkorjuun jälkeen.

Reserva Branco on sekoitus Alvarinhoa, Antao Vazia ja Arintoa. Se on kypsynyt puoli vuotta ranskalaisessa tammessa, josta påi uutta. Viini on väriltään kultainen, keskisyvä. Sen tuoksussa on kypsää keltaista luumua, sitruunamarmeladia, hentoa paahteista pähkinää. Kaikenkaikkiaan tuoksu on kuitenkin melko hento ja hienopiirteinen, eikä kyseessä missään nimessä ole aromaattinen viini. Suussa viini on täyteläinen ja runsas olematta kuitenkaan raskas. Makupaletilla pähkinäiset ja myös kivisen mineraaliset aromit nousevat selkeämmin esiin. Jälkimaku on pitkä ja runsas, varsin hyvän hapokkuuden ansiosta raikas. Viini on Fita Pretan valkoista runsaampi, kuitenkin tyylikkäällä tavalla. Erittäin hyvä ruokaviini.

Molemmat viinit yllättivät  raikkaudellaan, sillä olimme jotenkin mieltäneet Alentejon runsaita ja rustiikkisia punaviinejä tuottavaksi alueeksi. Nämä valkoiset toivat kyseisestä alueesta esiin meille aivan uuden puolen, johon kiinnostaisi tutustua laajemminkin.  


tiistai 16. marraskuuta 2021

Testissä neljä dourolaista

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com
Douron laakso Portugalin pohjoisosassa on todennäköisesti maan tunnetuin viinialue. Alueen maine perustuu ennen kaikkea väkevöityihin portviineihin, jotka kestivät jo ennen lasipullon keksimistä hyvin matkustamista ja olivat siten oiva vientituote. Portviini muodostui erittäin tärkeäksi 1700-luvulla Portugalin ja Englannin solmiman sopimuksen myötä, kun englantilaiset saivat luvan perustaa portviinitaloja Vilanova de Gaian kaupunkiin Douro-joen suulle. Portviini on yksi varhaisimmista virallisen luokituksen saaneista viinialueista, sille sille annettiin virallinen status 1756. Tuolloin tarhat sijaitsivat lähinnä joen alajuoksulla, johon saattoi purjehtia rannikolta. 

Rypäleet portviiniin viljellään Porton kaupungin kohdalla mereen laskevan Douro-joen laaksossa. Alueen väkevöimättömät viinit olivat pitkään melko tuntemattomia ja jäivät lähinnä paikalliseen kulutukseen. Ensimmäinen tunnettuutta saanut douron kuiva viini on Fernando Nicolau de Almeidan Barca Velha, jonka ensimmäinen vuosikerta laskettiin markkinoille 1952. (Rypäleet tähän viiniin tulevat quinta de vale do meãon tilalta, jolta tulee myös yksi alla olevista maistetuista viineistä. Ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, linkin takaa löytyy de Almeidan taannoinen haastattelu podcastina. Kiinnostavaa asiaa Douron rypäleistä ja alueen muutoksesta.)


Douro jaetaan kolmeen osaan: Baixo Corgo sijaitsee lähinnä joen suistoa matalammalla ja eniten alttiina meren vaikutukselle. Baixoa pidetään nykyään hieman heikonmpilaatuisena alueena, vaikka se on alkuperäinen, 1700-luvulta viljelty osa Douroa. Cima Corgo sijaitsee seuraavana yläjuoksulla ja on alueista suurin ja tärkein, sillä täällä Pinhaon kaupungin ympärillä sijaitsee valtaosa kuuluisista tarhoista. Douro Superior sijaitsee lähinnä Espanjan rajaa, ja alueen ilmasto on mantereisin kuumine ja kuivine kesineen ja kylmine talvineen. 

Douron maaperässä sekä liuskekivisiä että graniittisia alueita. Liuskekiviesiintymät ovat samaa geologista alkuperää kuin Iberian niemimaan toisella reunalla Prioratissa pintaan nouseva kerrostuma. Näillä hyvin vettä läpäisevillä liuskekivimailla viljellän pääasiassa portviiniin tarkoitettuja rypäleitä, kun taaspöytäviinirypäleet tulevat enemmän graniittisilta tarhoilta. 


Douron rypäleet ovat tuttuun tapaan sekamelska paikallisia lajikkeita, ja punaisista tärkeimpiä ovat tutut Touriga Nacional, Touriga Franca, Tinta Roriz (aka Tempranillo), Tinta Cao ja Tinta Barroca. Valkoisista viljellään Viosinhoa, Malvasia Finaa, Arintoa, Rabigatoa ja Gouevioa, muiden muassa.  


Maistoimme neljä portugalvineyards.com- verkkokaupalta näytteeksi saamaamme punaista dourolaista. Yleisesti ottaen voi sanoa, että viinit olivat varsin isoja, marjaisia ja mausteisia. Muutaman tyyli oli omaan makuumme nähden turhan runsas ja Parkeristinen, mutta luultavasti ne maistuvat monelle Suomen viileässä syksyssä ja kylmässä talvessa. Päärypäle oli kaikissa Touriga National, joka on selkeästi Douron ykköslajike punaisissa.




Quinta Nova de Nossa Senhora do Carmo Grainha Reserva 2018 on Amorinin korkkibisneksellä rahansa tehneen suvun viini.  Väri on syvän  purppurainen ja siinä hento rusehdus. Tuoksussa on luumua, karhunvatukkaa, lämmintä maustetta, mokkaa. Oldschool kuuman ilmaston viini. Hyvin pyöreä. Nahkainen aromi nousee suussa, hedelmä jää taka-alalle. Alkoholin polte melko voimakas, jälkimaussa isot, pehmeät mutta pitkät tanniinit. 

Feuerheerd's Anchor wine Reserva 2018 on väriltään tiilenpunainen ja syvä. Tuoksussa edelliseen verrattuna selkeästi punaisempi marjaisuus: Punaherukkaa, puolukkaa, selkeä mausteneilikka. Pyöreä. Luumuisuus suussa selkeä. Tanniinit maltilliset, melko matalahappoinen. Mukava, hyvä dokabiliteetti taattu mutta ruuan kanssa ehken fletku.

Dona Matilde Reserva 2017 Väri purppurainen, aavistus rusotusta reunoilla. Muheva, maanläheinen, luumuinen, hieman jopa hilloinen tuoksu. Kaakaovoinen. Tasapainoinen, täyteläinen, rakenteikas muttei kulmikas. Ei tyhjiä kohtia paletilla, jatkuva. Maku toistaa tuoksun aromit, jälkimaku on keskipitkä, hedelmäinen ja miellyttävä. Sarjan voittaja. 

Meandro 2018 on Barca Velhan pikkusisko. Sarjan raikkain ja erilaisia viini, jonka väri syvä purppura. Tuoksu on raikkaan punamarjainen: Mansikkaa, karkkimaista (jopa bojomaita) vadelmaa, selkeä volatiilin hapon tuoma säväys. Aavistuksen natuisa tuoksu, mutta hyvä. Melko pyöreä suussa, puneisen marjainen aromipaletti. Jälkipuraisu ikenissä tuntuva, mukava hapokkuus. Jälkimaku fressi ja mineraalinen. Sarjan kakkonen (tai ykkönen, kelistä, ruuasta ja fiiliksestä riippuen).

Kiinostava setti Dourolaisia, jotka osuivat oman makumme rajamaille isoina ja rotevina viineinä. Tällaisiakin kuitenkin tarvitaan nyt kun syksy ja ehkäpä talvikin ovat tulossa!

tiistai 9. marraskuuta 2021

Ravintola Nekalan ja Viinikan rajoilla, uhka vai mahdollisuus?




Ennakkotiedot olivat kertoneet tämän boutique-hotel Lillanin ravintolan olevan mahdollisuus, joten erinäisistä syistä peruuntuneen Helsingin reissun sijaan hyödynsimme jo sovitun lapsenhoidon varaamalla lyhyellä varoitusajalla pöydän Lillan Kökistä. Osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi.

Ensimmäinen ongelma tuli vastaan kun aloimme miettiä miten Kissanmaalta nykyään pääsee Viinikkaan julkisilla kulkuneuvoilla. Tampereen liikennelaitoksen sekavien sivujen selailuyrityksen jälkeen päädyimme kävelemään, mikä olikin todennäköisesti nopein ratkaisu (vaikka ravintola tuntuu olevan syrjässä, ei matkaa ole yliopistolta kuin reilu kilometri).

Lillanin ravintolasalissa on vanhan hirsitalon kodikkuutta ja lämpöä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin pöytään. Tarjolla on illastajille kolme viiden ruokalajin menuvaihtoehtoa: Liha, kasvis ja vegaanivaihtoehdot. Menut oli juuri vaihdettu ja ne olivat tarjoilussa ensimmäistä iltaa, minkä silminnähden asiaa jännittänyt keittiömestari kävi meille aterian aluksi informoimassa. Turhaan jännitti. 

Menun oheen oli tarjolla noin puolikasta pullollista vastaava viinipaketti, joka oli koostettu viinilistallakin olevista juomista. Katselimme listan läpi ja tulimme siihen tulokseen että keskimäärin melko mielenkiinnottomalta listalta löytyi yksi paketin päihittävä pullo: Päädyimme Toni Jostin Jodocus-rieslingiin vuodelta 2012. Valinta osoittautui onnistuneeksi: Esimerkiksi menun liharuokana olleelle porolle Katri pyysi kaadon viinipakettiin kuuluvaa rhonelaista, joka oli varsin harteikas ja rustiikkinen viini ja dominoi yhdistelmässä vahvasti  yli annoksen metsäisen aromimaailman. Jost toimi tässäkin paremmin.

Ateria alkoi talon leivällä ja heinällä savustetulla voilla. Tuo voi oli oikeastaan ainoa huomauttamisen arvoinen asia menussa: Heinäsavu toi voihin aromin, joka ainakin meidän nenäämme muistutti lähinnä eilistä tuhkakuppia. Juureen leivotuissa leivissä sen sijaan ei ollut moitteen sijaa.

Ensimmäinen varsinainen annos oli madetta/lanttua, misoa ja kaalia. Misolla maustettu liemi oli kasvisversiona parempi ja syvemmän makuinen kuin kalaliemi, mutta molemmat annokset olivat herkulliset. 

Toinen annos oli mielestämme koko menun paras. Pohjalla ruskistetulla voilla terästetty perunapyre, päällä kanttarelleja, sipulia ja karpaloa. Tähtenä lihaversiossa poroa ja kasvisversiossa paahdettu sipulikiekko. Annoksessa oli hyvin kauniit syksyiset värit, sen makumaailma oli maanläheinen ja runsas. Herkullinen, kaunis annos.

Kolmantena väliannoksena kurpitsaa ja hapanjuurta: kurpitsa pikkelöitynä ja pyreenä, kastike, siemennäkkileipää ja hapanjuuripölyä. Kurpitsat eri muidoissaan toivat hyviä rakennekontrasteja, maut olivat tasapainoisia. 

Pääruoka-annoksena palsternakasta paistettu kasvispihvi, tofua/haukea ja ruusukaalinlehtiä sekä lehtikaaliöljyllä terästetty kastike. Maistuva annos, jossa tähti ei mielestämme kala-annoksessakaan ollut kala vaan tuo palsteripihvi, joka oli oivallinen. Itse tehty pehmeä tofu oli myös herkullista.

Jälkiruuassa lanttuhilloke, valkosuklaata ja yuzugeeliä. Raikas, mukava päätös aterialle. 

Kokonaisuudessaan Lillan oli positiivinen yllätys. Viinilista oli hieman mielenkiinnoton ja salihenkilökunnan viinitietämyksen taso jätti toivomisen varaa. Onneksi listalle oli tuo Jostin riesling eksynyt, joten saimme miellyttävän juoman joka sopi oikeastaan kaikille annoksille jälkiruokaa lukuunottamatta varsin hyvin. Muutoin tarjoilu toimi hyvin ja luontevasti. Keittiömestari kävi myös itse esittelemässä kunkin annoksen, mikä oli hieno linjaus. Aterian tahti oli sopiva, liian pitkäksi venyviä taukoja ei tullut mutta annosten väliin jäi kuitenkin sopivat tauot. Annokset oli selvästi rakkaudella ja taidolla valmistettu, niiden makumaailma ja visuaalinen ilme olivat onnistuneita kautta linjan. Alun voi-ongelmaa lukuunottamatta täydellinen ateria.

Lillania voi vahvasti suositella. Erittäin positiivista, että Tampereeltakin löytyy keskustan ulkopuolelta tasokas ravintola, jonka annokset ovat hieman bistrohenkisiä mutta kuitenkin täysin fine dining-tasoisia. Yleistunnelma ravintolassa oli rento ja leppoisan kodikas, samoin miljöö. Hinnaltaan menu on järkevissä rajoissa. Lillanissa on myös yöpymismahdollisuus, joten myös muualta tuleville tätä voisi suositella Tampere-reissun illallispaikaksi.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Maa-artisokkasesonki ja se jokasyksyinen risotto


Maa-artisokka päättää syksyn satokauden, sillä nämä mukulat kaivamme aina vasta siirtolapuutarhamökin talviteloille laittamisen yhteydessä. Mukalat säilyisivät kyllä hyvänä maassa kevääseeen, mutta jotenkin maa-artisokka olisi keväällä väärässä paikassa. Jo muutamana aiempana vuonna olemme tehneet maa-artisokista risoton, joten tämä alkaa muodostua jo loppusyksyn traditioksi. 

  • 500 g maa-artisokkia
  • 2 sipulia
  • 3 valkosipulinkynttä
  • pari timjaminoksaa
  • 1,5 dl risottoriisiä (bomba)
  • 2 dl valkoviiniä
  • 8-10 dl kasvislientä
  • 100 g kovaa lampaanmaitojuustoa raasteena 
  • oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria

Maa-artisokkien käyttö lisääntyi meillä viitisen vuotta sitten huimasti, kun lakkasimme niiden kuorimisen. Epäsäännöllisten, helposti tummuvien mukuloiden raaputtaminen kuorettomaksi on työlästä ja turhauttavaa, ja paahtamalla kuorineen uunissa maku on jopa parempi kuin kuorituissa. Harjaamme vain mukulat huolella puhtaiksi, jonka jälkeen ne voi pyöritellä oliiviöljyssä ja heittää uuniin paahtumaan. Risottoa varten laitoimme samaan uuniin muutaman sipulin puolikkaana ja kolme valkosipulinkynttä myös. Valkosipulit kypsyvät ennen muita, joten ne tulee ottaa pois aiemmin. 

Kun maa-artisokat ja sipulit ovat pehmenneet, ne heitetään valkosipulien kanssa astiaan, lisätään lehdet muutamasta timjamivarvusta ja ajetaan sauvasekoittimella soseeksi. Tämä laitetaan sivuun odottamaan.

Risottoriisiä kuullotetaan kuumahkossa kasarissa oliiviöljyssä, minkä jälkeen lisätään viini. levy saa olla melko kovalla, ja viinin haihduttua ja imeydyttyä lisätään puolet kasvisliemestä. Annetaan kiehua kuivaksi, sitten lisätään edellä tehty maa-artisokkasose. Tässä vaiheessa risotto voi levätä jos haluat tehdä puolivalmiiksi ennakkoon. Ennen tarjoilua lisätään loppu kasvisliemi ja juusto, annetaan kypsyä sopivaksi, suolataan ja pippuroidaan sopivaksi ja sekoitetaan lopuksi voimakkaasti niin että tärkkelystä irtoaa riisistä rakenteen sakeuttamiseksi.

Tarjotaan sellaisenaan, päälle sopii joko paahdetuista hasselpähkinöistä hakattu rouhe, maa-artisokkasipsi  tai oikein sateisina ja pimeinä iltoina voisilmä ruskistetusta voista. Tai kaikki.

Viininä tämän kanssa ei vielä ole löytynyt Mersault'n voittanutta, mutta toki jokin paahteinen blanc de blancs-kuohuva toimii hyvänä vaihtoehtona. 



maanantai 1. marraskuuta 2021

Simpukkapastaa ja viiniä keskeltä Atlanttia

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com 

Azorit kuulostaa tutulta lähinnä lomakohteena, joka on tunnettu vehreästä luonnostaan, leudosta ilmastostaan ja vaellusmahdollisuuksista. Tällä keskellä Atlanttia, lähes 1500 kilometriä Portugalin rannikosta sijaitsevalla saariryhmällä on kuitenkin pitkä viininviljelyhistoria, Tuliperäinen maaperä yli 2000 metriin kohoavine vuorineen ja äärimmäisen merellisine ilmastoineen luovat viininviljelyolosuhteet, jollaisia ei muualta löydy.

kuva: http://www.vinetowinecircle.com/en/regions/the-azores/

Azorit koostuu yhdeksästä tuliperäisestä saaresta. Saariryhmä kuuluu Portugalille, josta lähteneet merenkävijät löysivät saaret joskus 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Viininviljelly alkoi saarilla varsin pian niiden löytämisen jälkeen, eikä vähiten siksi että saaret olivat tankkausasema matkalla hiljan löytyneelle Amerikan mantereelle. Yhteys Amerikkaan toi myös ongelmia, kun 1800-luvulla Azoreille saapui ensin hometautiepidemiota ja sen jälkeen vitis vineferalle tuhoisa viinikirva. Ratkaisua haettiin amerikkalaisista labrusca-suvun köynnöksistä, joista tuotettu viini oli kuitenkin jokseenkin kelvotonta. Pikku hiljaa varttamismenetelmän omaksumisen myötä palattiin vinifera-suvun köynnöksiin, joista azoreilla on hyväksytty viljeltäväksi 18 valkoista ja 15 punaista lajiketta. (tärkeimmät valkoiset lajikkeet ovat Arinto de Açores, toinen tämän todennäköisistä 'vanhemmista' Verdelho, malvasiat sekä terrantez do pico. Punaiset lajikkeet ovat pääosin samoja kuin mantereella, tärkeinä mm. vinhão, touriga nacional, tinta barroca, castelao).  

Viiniä viljellään nykyään neljällä saarella, joista Picon viinit lienevät eniten ulkomaille vietyjä. Pico on tulivuorisaari, jonka korkein kohta yltää yli pariin kilometriin. Viinitarhat on istutettu basalttikivisten muurien rajaamille tarhoille, ja tämä viljelyinfrastuktuuri on ollut 2004 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Muurit tarjoavat suojaa ajoittain hurjiksi yltyviltä merituulilta, mutta niiden rakentamisen perimmäinen syy on saattanut olla se, että basalttikivilohkareet on täytynyt kaivaa maasta pois jotta viiniköynnöksiä on voitu istuttaa: Koska nämä lohkareet on täytynyt jonnekin sijoittaa, on saatu samalla aikaan suojaavia muureja. Lisäinformaatiota ja hienoja kuvia Picon viinitarhoista löytyy linkin takaa.

Maistoimme portugalvineyrads-nettikaupan näytteeksi lähettämän viinin Azores Wine Companylta (joka ko-operatiivilta kuulostavasta nimestään huolimatta on yksityinen yritys). Arinto do Açores white 2018 on tunnetun portugalialisen viinintekijän Antonio Maçanitan viini. Se tuotetaan Picon saarella kasvaneista rypäleistä, jotka on kerätty käsin, puristettu rankaamatta ja käytetty luonnonhiivoilla terästankeissa, joissa viini on saanut myös levätä sakkoineen.


Viini on kirkas, väriltään tumman sitruunankeltainen. Tuoksu on ensinuuhkaisulla jopa täräyttävän voimakas ja omintakeinen: siitä löytyy rikkistä savuisuutta, mantelia, hentoa sitrusta. Suussa keskitäyteläinen, yllättävän viskoosinen, aromimaailmaltaan suusas vienosti greippinen, mantelinen ja jälkimaultaan suolainen muistuttaen kuplansa menettänyttä mineraalivettä. Vaikka viimeisin luonnehdinta kuulostaa epämiellyttävältä, toimii tämä suolaisuus hyvin tässä sakkakypsytyksen vuoksi melko runsasrunkoisessa viinissä. Rakenne muistuttaa etäisesti kypsää chenin blancia, mutta aromimaailma on errittäin omintakeinen ja kiinnostava. 


Maistoimme viiniä ensin fenkolisen sinisimpukkapastan kanssa: Pasta valmistettiin salottisipulista, fenkolista ja valkosipulista jotka silputtiin ja kuullotettiin oliiviöljyssä. Tämän jälkeen lisättiin 3 dl valkoviiniä, suolaa ja pieni ripaus sokeria, keitettiin hetki ja lisättiin sitten kilo sinisimpukoita. Simpukoita keitettiin välillä ravistellen viitisen minuuttia, otettiin reikäkauhalla liemestä ja laitettiin hieman jäähtymään. Simpukoista eroteltiin liha, lientä keitettiin hieman kasaan. Ennen tarjoamista keitettiin pasta al denteksi, kuumennettiin edellä tehty simpukkaliemi, lisättiin desi pecorinoa sekä kaksi munankeltuaista, sekoitettiin, lisättin  pastat, ja tarjoiltiin lehtipersiljalla koristettuna. 


Otimme kilpailevaksi viinipariksi Guileran brut nature-cavan Musivarin. Intuitiivisesti ajatellen keskeltä atlanttia tulevan arinton olettaisi toimivan simpukoiden kanssa täydellisesti, eikä se huono pari ollutkaan. Jostakin syystä rutikuiva Cava kuitenkin onnistui synnyttämään makuelämyksen, jossa oli selkeästi jotain enemmän kuin viinissä ja pastassa erillään: Kuivanpaahteisesta cavasta nousi kaunis makea hedelmäisyys, joka toi viinistä esiin aivan uudenlaisen elementin. Vanha samppis ja äyriäiset-paritus siis pätee myös paahteisiin cavoihin. 



Seuraavana päivänä söimme Nicoise-henkistä salaattia, johon tuli perunoita marinoituna sitruuna-persilja-kaprisöljyssä, hyvää säilyketonnikalaa ja kananmunaa. Tämän kanssa Azores Wine Companyn Arinto loisti täydellisesti: Savuisa ja mantelinen aromi toimi syystä tai toisesta erittäin hyvin myös viinin suhteen hankalana tunnetun kananmunan kanssa: Kananmuna nosti viinistä sinällään kohtalaisen hentoa hedelmäisyyttä. 


Azorilainen viini oli kiinnostava tuttavuus, joka innosti tutustumaan saarten tuotantoon laajemminkin. Olemme aiemmin tykästyneet tuliperäisten saarten punaisiin viineihin, ja näitä olisi hauska päästä maistamaan myös azoreilta. Jos kiinnostus

maanantai 25. lokakuuta 2021

Silakkaa ja Vinho Verdeä

Viinit saatu näytteenä Portugal Wineyards.com nettikaupalta. 

Silakka ja muikut kuuluvat meillä lähes viikottain ruokalistaan, ja niistä valmistettuja ruokia on täälläkin useampaan otteeseen mainittu. Silakkapihvit ovat kuitenkin kestosuosikki, johon palataan aina uudelleen ja uudelleen, mutta pihvien erilaisilla täytteillä saa variaatiota. Teemme silakkapihvit nykyään lähes aina niin, että kahden ruisjauhotetun silakkafileen väliin laitetaan täytteeksi kaprisvoita, sitrusvoita, tapanadea, valkosipulitahnaa, tomaatti-sardellitahnaa, maapähkinä-sweet chilitahnaa, romescoa, aiolia tai kuten tällä kertaa hasselpähkinä-sitruuna-ruskistettuvoitahnaa. Näin silakkapihvit voi twistata haluamaansa makumaailmaan ja sopimaan eri lisukkeisiin.

Nyt söimme varsin perinteisesti silakkapihvit puikulaperunoista (paras muusipottu aivan ehdottomasti) tehdyn muusin kanssa: Myöhäissyksyssä kesäperunat ovat vaihtuneet muusiin soveltuviin lajikkeisiin ja siitä pitää ottaa ilo irti. 

Varsinainen idea oli kuitenkin testata pari erilaista Vinho Verde-viiniä, jotka saimme näytteenä portugalvineyards-nettikaupalta. Tämä suomeen toimittava kauppa näyttää tarjoavan varsin laajan valikoiman portugalilaisia viinejä Vinho Verdestä Algarven kautta Atlantin saarille. 

Viinimaana Portugali on yksi Euroopan nopeimmin viime vuosikymmenen aikana kehittyneistä maista. Maan alkuperäislajikkeiden kirjo on valtava, ja viime aikoina näiden eri lajikkeiden ominaisuuksia on opittu tuntemaan hyödyntämään aiempaa paremmin: Perinteisesti Portugalissa viljeltiin sekatarhoja, joiden lajikekirjosta viljelijällä ei välttämättä ollut minkäänlaista hajua. Muutos on kuitenkin ollut nopea, ja nykyisin joka puolelta maata saadaan kiinnostavia viinejä sekä suurilta taloilta että innostuneilta pientuottajilta. 

Vinho Verde sijaitsee Portugalin kaakkoiskulmassa Douron ja Espanjanvastaisena rajana toimivan Minho-joen välissä. Alue on Portugalin suurin DO-alue, joka sai virallisen statuksen jo 1900-luvun alussa.  Vinho Verde tunnetaan yleisesti matala-alkoholisista ja perinteisesti hieman pirskahtelevista valkoviineistään, mutta alueella tuotetaan myös puna- ja roseviinejä. Itse asiassa punaisia Vinho Verdejä on tuotettu aikanaa varsin paljon. 

Tärkeimmät ja virallisesti suositellut rypälelajikkeet valkoviinien tuotantoon ovat alvarinho, loureiro, trajadura, avesso, azal ja arinto. Punaisista tärkeitä ovat amaral, vinhao, borracal, espadeiro, brancelho ja rabo de ovelha. 

Alueen ilmaston määrittävä tekijä on Atlantin valtameri, jonka ansiosta alue on kostea ja kohtalaisen viileä. Aluetta on kuvattu amfiteatteriksi, joka nousee vehreinä kukkuloina kohti sisämaan tras-os-montesin vuoria. Atlattisen vaikutuksen voimakkuus (maaperän ohella) erottaa myös yhdeksän eri ala-aluetta. 





Kansainvälisesti menestyneimmät vinho verdet perustuva usein alvarinho-rypäleeseen. Tämä lajike vaatii hieman enemmän lämpöä ja aurinkoa kypsyäkseen, ja siksi sen tärkeimmät viljelyalueet sijaitsevat sisämaan ala-alueilla, erityisesti Moçcão e Melgaçon alueella. Alvarinho tuottaa sitruksisisen hedelmäaromisia, joskus hieman eksoottiseeen hedelmäänkin taipuvia ja kevyesti kukkaisia viinejä joissa on hyvä raikas hapokkuus. Alvarinho tunnetaan Minhon pohjoispuolella albariñona, ja se on varsin tärkeä tekijä Rias Baixasin alueella. 

Toinen tärkeä rypäle on loureiro, joka menestyy hyvin myös lähellä Altanttia sijaitsevilla alueilla. Rypäleestä tuotetaan sitruksisia, usein hieman greippisiä ja valkokukkaisia viinejä.

Maistamistamme viineistä toinen oli Alvarinho yhdeltä Vinho Verden suurimmista tuottajista, Soalheirolta. Tila on perustettu 1970-luvulla heti diktatuurin kaatumisen jälkeen. Soalheiro on jättiläinen Vinho Verden pääasiassa pienveljelyyn perustuvassa viinintuotannossa, ja talo oli ensimmäinen joka istutti alueelle yhtenäisiä alvarinho-tarhoja. Soalheiro sijaitsee Melgaçossa aivan Portugalin pohjoisrajalla.

Alvarinho Classico 2020 on ohuehkon sitruunankeltainen, kevyesti liikehtivä viini. Aromeiltaan kypsän sitruksinen ja hunajameloninen, kevyesti kukkainen. Taustalla hentoa vihertävää yrttisyyttä. Suussa keskitäyteläinen, kuiva, linjakas ja jälkimaultaan hapokkaan mineraalinen. Vinho verdeksi viini on varsin runsas, jopa moniuloitteinen. Hyvä osoitus siitä, miten ilmastonmuutos ja viljelytekniikoiden kehittyminen on vinho verdessä tuonut viineihin rakennetta ja kypsyyttä. 

Toinen viini tulee pienemmältä tuottajalta: Marcio Lopesin Pequenos Rebentos on viiden hehtaarin tarhoineen Vinho Verden standardeilla keskikokoinen mutta Soalheiroon verrattuna pieni tuottaja. Pequenos Rebentos aloitti Monçao e Melgaçossa alvarinholla ja trajaduralla, mutta on sittemmin hankkinut loureiro-tarhoja myös hieman viileämmältä Ponte de Liman alueelta. 

Pequenos Rebentos Loureiro on väriltään vaalean greipinkeltainen, hieman poreileva viini. Tuoksu on valkokukkainen, yrttinen ja sitruksinen. Suussa hapokas, aavistuksen hiilihapponen ja alvarinhoon verrattuna pienen jäännössokerin vuoksi leveämpi ja runsaampi. Jälkimaussa on kohtalaisen tuntuvaa greipinkuoren bitterisyyttä. Pieni jäännössokeri ja rieslingluokan hapokkuus luovat tasapainoisen kokonaisuuden, joka toimii etenkin testiannoksena toimineen silakkamuusikombon kanssa erittäin hyvin. 

Nämä kaksi viiniä edustivat klassista nuorekasta ja hapokasta vinho verdeä, ja tyyli toimii simppeleiden kala- ja kasvisruokien kanssa oivasti. Viime vuosina alueella on alettu entistä enemmän kokeilla myös tammi- ja sakkakypsytettyjä runsaampia ja ikääntyviä viinejä, joita emme vielä ole päässeet maistamaan. Hyvä hapokkuus ja etenkin alvarinhon hedelmäisyys voisi hyvin tälläkin tavalla viiniytettynä toimia, joten kenties näitä täytyy jostakin haalia. Tai vaihtoehtoisesti voi tietysti suunnata alueelle maistelemaan, mikä on aina se optimaalisin vaihtoehto. 




Jos mielenkiinto kuitenkin heräsi eikä matka talvisateiseen Portugaliin juuri nyt kiehdo, niin edellä esitellyt viinitkin sponsoroineen portugalvineyardsin valikoimasta löytyy sekä Vinho Verdejä että muita portugalilaisia varsin kattavasti. Ja tietäjille tiedoksi, että sardiineja saa myös! 

torstai 21. lokakuuta 2021

Noelia Ricci Il Sangiovese -19

Kuva: Noeliaricci.it

Noelia Riccin viinitila sijaitsee viineistään vähemmän tunnetun Emilia-Romagnan alueella Italiassa lähellä Ravennaa, noin 100 kilometriä Firenzestä koilliseen. Riccin viinitila on osa laajempaa Pandolfan tilaa, jonka historia juontaa 1400-luvulle saakka. Riccin suvulle Pandolfan tila siirtyi 1940-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen tulivat saksalaiset, ja vasta 1950-luvulla tilan restaurointi alkoi tosissaan. Vakavan ja kaupallisen viininviljelyn aloitti Pandolfan ostaneen Giuseppe Riccin tytär Noelia, joka rakennutti viininvalmistustilat ja istutti uusia tarhoja. Nykyään tilan omistaa Noelian lapsenlapsi ja viinitarhoista huolehtii pääosin hänen poikansa.

Predappion on yksi kahdestatoista Sangiovese di Romagnan ala-alueista ja Noelia Ricci puolestaan yksi tämän alueen cru-tarhoista. Se sijaitsee kaakkoon viettävällä kukkulalla 200-340 m korkeudessa. Maaperä on sekoitus hiekka- ja kalkkikiveä sekä rikkipitoista merkelimaata. Korkeammilla tarhoilla Adrianmereltä puhaltavat tuulet auttavat viilentämään kuumimpia kesäpäiviä ja pitävät homeet kurissa. Tarhoilla kasvaa vain sangioveseä ja trebbianoa.  

Il Sangiovese tehdään noin 20-vuotiaiden köynnösten rypäleistä, jotka kerätään käsin. Hehtaarisato on maltilliset 5 t/ha. Viini käy terästankeissa, maseroituu kuorten kanssa 18 päivää, kypsyy ensin puoli vuotta tankeissa ja sitten 8 kuukautta pullossa. Tavoitteen on ollut tuottaa napakka ja naukkailtava viini. 

Viini on korkeintaan keskisyvän tiilenpunainen. Tuoksussa on punaisia marjoja, alussa aavitus epäpuhtaan multaista maanläheisyyttä sekä vihertävää vegetaalisuutta. Suutuntuma on kepeähkö, napakka, hyvähappoinen. Maku suussa ensin marjainen, jälkimakuun kuitenkin selkeää vihertävää bitteriä. 2019 oli kuuma vuosi, joten rypäleet lienee hapokkuuden säilyttämiseksi kerätty hieman ajoissa ennen täyden fenolisen kypsyyden saavuttamista. 

Sellaisenaan viini on hieman kovan tuntuinen, mutta toscanalaisen ribollitan kanssa jälkibitteri ei ole lainkaan häiritsevä ja raikas hapokkuus sekä pieni vihreyskin toimivat varsin mukavasta tomaattisen keiton kanssa. Tuottajan mainitsema tavoite tehdä "easy going" viini ei siis ehkä ole oikein onnistunut, mutta tämä toimii ruokaviininä aivan mainiosti. 

Ja viinihän löytyy Suomeen toimittavan ja veronsa asiallisesti hoitavan Superioren valikoimasta!

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Kokkailuja pitkästä aikaa: Syksyn satoa vol. 1





Meille kokkailujen kannalta innostavimmat vuodenajat ovat syksy ja kevät: Keväällä päättyy pitkä juurestalvi, jolloin alkaa taas löytää tuoreita kasviksia aina vain lisääntyvissä määrin. Kevät on myös villivihannesten ja -yrttien kulta-aikaa, joskin niiden hyödyntäminen on parin viime vuoden ajan ollut valitettavan vähäistä. Syksyllä raaka-aineiden runsaus on vähintään kevään luokkaa, mutta nyt hallitsevat sienet, juurekset, puolukat, omenat ja muut kotimaiset huippuraaka-aineet. Innostuimme siis kokkailemaan syksyisen aterian  metsän, siirtolapuutarhan ja pakastimen antimista.


Ateria aloitettiin alkupalalajitelmalla, johon kuului pikkelöytyjä kanttarelleja (tähtianiksella maustettu 1-2-3), viime syksynä pikkelöityjä ja umpioituja kitukasvuisia sipuleita, viime viikon muusinjämistä leivotut perunarieskaset (50/25/25 muusia/ruisjauhoa/vehnäjauhoa + kananmunaa), mustatorvisieni-misopaistosta leivälle sekä juustoja (Juustosopissa nyt erityisen stydiä Vanhaa Vilhoa Mouhijärveltä, vikat kiekot joten vinks vinks) ja espanjalaista lomoa. Pienet, laajan makukirjon alkupalat herättelivät mukavasti ruokahalua.

Alkuruuan kanssa juotiin vuoden 2020 sadosta itse tehtyä siideriä, joka oli kypsynyt tuplamagnum-pullossa routarajan alle mökin pihaan kaivettuna. Kuplia tästä ei juuri löytynyt,mutta omenaisus oli autenttista. 

Primi oli syksyä parhaimmillaan: Punajuuri-suppilovahverorisotto vuohenjuustolla yhdisti sienet ja kauden parhaan juureksen tyylikkäästi. (Hesarissa oli muutoin hiljattain asiallinen ja perehtynyt juttu risotonvalmistuksesta, kannattaa vilkaista jos omaa tunnukset). Risottoon tuli uunissa yön yli foliossa 120 asteessa hautuneista punajuurista tehtyä, timjamilla maustettua sosetta, paistettuja silputtuja suppilovahveroita, sipulia ja valkosipulia sekä pehmeää ja kovaa vuohenjuustoa. Riisin suhteen teimme jotain italialaisten mielestä pyhäinhäväistystä lähentelevää, sillä käytimme riisinä kahta lajiketta: Bomba kypsyi nopeammin ja toi kermaisuutta, musta riso de venere jäi selkeästi al denteksi tuoden purutuntumaa. Kahden riisin strategia oli epäkonventionaalinen mutta sikäli onnistunut kokeilu että jäi korvan taakse. 

kuva:aloislageder.eu

Viininä risotolle Lagederin pinot noir 2019. Alto Adigen alueelta Pohjois-Italiasta tuleva viini on tehty hiekan ja kalkkikiven sekaisessa maassa 300-450 m korkeudessa kasvavien köynnösten rypäleistä. Väri on keskisyvää ohuempi, ruubiininpunainen sävyltään. Tuoksussa on kirpakkaa puolukkaa, kirsikkaa ja hentoa havumetsää sekä mausteisuutta. Suussa kepeä, raikkaan hapokas. Suutontuma on yhtenäinen, aromi marjainen. Jälkimaussa havumetsäisiä aromeja, säväkkä hapon tuoma jälkiraikkaus kera pienen tanniinipuraisun. Viini oli noin 15 e (Superiore) hintaansa nähden todellinen löytö, ja sen hyvähappoinen rakenne toimi erittäin hienosti risoton parina. 

Pääruuaksi valmistettiin pakkasesta löytynyttä ylivuotista hirveä: Lapapaloja haudutettiin stout-liemessä (stout-timjami-katajanmarja-rosmariini-pippuri-suola-punaviinietikka) viitisentoista tuntia samassa uunissa edellisen annoksen punajuurten kanssa,. Hirvi revittiin ja liemi keitettiin siilaamisen jälkeen desilitraksi, johon lisättiin öljyä ja nokare voita. Liemi sekoiteltiin revittyyn hirveen, ja tämä laitettiin prässääntymään painon alle parin sentin paksuiseksi levyksi. Hirven kaverina oli uunihaudutetusta palsternakasta leikattu kiekko, joka oli vielä pintapaistettu voissa. Lisäksi nopeasti freesattua ja valkoisella balsamicolla hapotettua lehtikaalia, puolukkamajoneesia sekä koristeena rapsakkaa friteerattua mustatorvisientä. 


Pääruuan kaveriksi avattiin jo hyvissä ajoin hengittämään Saumurista tuleva, Domaine de Rochevillen Le Fou du Roi. Viini on epätyypillisen runsas ja kypsa cab franc, jota tuotetaan vain soveliaina vuosina ja kypsytellään varsin pitkään tammessa. Viini oli väriltään melko syvän tiilenpunainen, tuoksultaan muhevan ja kypsän tummamarjainen, seetrinen ja hieman lääkeyrttisen balsaminen. Suussa varsin täyteläinen, jämäkkärunkoinen viini. Jälkimaussa runsaat konjugoituneet tanniinit. Iso viini, joka toimi kuitenkin ylikypsän hirven kanssa hyvin. Tämä viini on juuri nyt lokakuussa saatavilla viinimestarit.com-verkkokaupassa.


kuva: viinimestarit.com

Jälkiruuaksi vielä klassinen tarte tatin, joka ei sen kummempia selittelyjä kaipaa. Tarjottiin jäätelön ja alkosta ostetun Vidal-Fleuryn Muscat de Beaumes de Venisen kanssa oivana päätöksenä aterialle. 

 Ensimmäinen varsinainen syksy-ateriamme oli onnistunut, seuraavaa odotellessa.

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Vaasa ja 3x ahvenet


Kesälomareissun piti suuntautua vaatimattomasti Tallinnaan, mutta poikkeustilanteen jatkuessa päädyimme sitten Vaasaan. Kohde päätettiin jokseenkin sillä perusteella, että muut rannikon kohteet olivat ilmeisen täyteen ahdettuja ja loppuun varattuja. Kuten HS kirjoitti hiljattain, ruotsinkielistä pohjanmaan rannikkoa pääkaupunkiseudun matkailijat eivät vielä kuitenkaan ole löytäneet. 

Siispä hotellit varaukseen ja kolme pyörää junaan. Parin tunnin matka Tampereelta taittui sujuvasti junan perhehytissä, jollaista suosittelemme kyllä maskiaikana lämpimästi. Perille päästyämme suuntasimme hotelliin torin laidalle, jätimme tavarat ja jatkoimme lounaalle sisäsatamaan. Paikaksi valikoitui Hejm, johon olimme tehneet seuraavalle päivälle illallisvarauksenkin. 

Lounas oli perushyvä, joskin lapsemme tilaama naudanpaisti oli kuivanpuoleista (mikä osoittautui illallisella ravintolan tyyliksi yleisemminkin). 

Lounaan jälkeen lähdimme etsimään helteisen iltapäivän uimarantaa. Niitä löytyi lopulta useita, mutta parhaaksi osoittautui Ahvensaaren uimaranta, jossa oli huomattavan väljää verrattuna aivan keskustan tuntumassa sijaitsevaan Hietasaaren rantaan. 


Illallispaikaksi olimme valinneet ja varanneet maanantainakin avoinna olevan Strampenin. Pitkän historian omaava ravintola sijaitsee rantapuistossa Vaasan oikeustalon kulmalla alun perin 1869 valmistuneessa paviljongissa. Ravintolalla on 1980 luvulta lähtien ollut myös suuri terassialue, joka ainakin aurinkoisena kesämaanantaina tuntui olevan varsin suosittu. 

Koska olimme tehneet (ilmeisen turhan) pöytävarauksen, meidät ohjattiin sisään paviljonkiin jossa meidän lisäksemme oli yksi muukin seurue. Tila on hieno ja valoisa, ja herättää ajatuksen että se on "jäänne vanhoista hyvistä ajoista". (Tosiasiassa nykyinen ravintolatila on valmistunut 1930-luvulla, jolloin suomessa meininki oli vaihtunut vuosisadan alun jatsahtasta melkoisen natsahtavaan eikä aika muutoinkaan ollut järin hyvä kuin harvoille valituille, mutta anyways.)

Strampenin Ahvenet

Tilasimme alkuruuaksi kalalautasen ja toast skagenin, joista jälkimmäinen palautti uskon tuohon ruotsinlaivojen eeppiseen gastroenteriittilähteeseen: Malaxia paahdettuna, runsaasti katkarapuja ja sopivasti kirpakkaa majoneesia muodostivat herkullisen kokonaisuuden. Kalalautanen ei jäänyt juuri kakkoseksi, ja etenkin siinä ollut siikavoi oli herkkua.

Pääruuaksi tilasimme Ahvenet ja burgerit lasten- ja aikuistenkoossa. Burgerit olivat perushyvät, paistetut ahvenet erittäin herkulliset: Isoja ahvenfileitä rapealla pinnalla, perunoita ja kauden kasviksia. Ahvenet oli paistettu suoraan lautaselle, ne olivat mehevät, tasapainoisesti suolatut ja lisäksi pinnassa oli ilmeisesti limetin ja valkopippurin yhdistelmästä syntynyt mukavan pirteä aromi. Tässä kohtaa annos pääsi omassa paistettujen ahventen kategoriassaan rankingin ykköseksi.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa rantaretki Stömsöhön, jonne on keskustasta reilu kymmenen kilometrin pyörämatka. Ranta osoittautui mukavaksi ja suuren hiekkalinnan rakentamiseen soveltuvaksi, ja lämmin päivä kului mukavasti. Rannan suosio huomioiden ihmettelimme kesäkahvilan puutetta, mutta kaikkea ei voi toki saada. 

Kroketti
Illallisen olimme varanneet Hejmistä, joka tuntuu tällä hetkellä olevan kaupungin suosituin ravintola. Päätimme tilata 4 ruokalajin menun viinipaketteineen. (Viinilista oli varsin mielenkiinnoton, joten sopivaa pulloa ei löytynyt ja ajattelimme että viinipaketti toimisi, mikä osoittautui virheeksi.) Alkuruokina saimme jaettavaksi savustettua kukkakaalia, suolattua villilohta ja perunakrokettia siikatäytteellä. Kaikki annokset olivat värikkäitä ja tyylikkäästi aseteltuja, ruokahalua herättävän raikkaan näköisiä. Maistoimme ensin perunakrokettia, jonka kuori oli lupaavan rapsakka. Hyvä kroketti on haastava taiteenlaji, rapean kuoren alla tulisi olla valuva ja maukas sisus. Hejmin kroketti löi useammasta portista ohi, sillä sisus oli ensinnäkin hyvin kuiva, hieman einesfalafelin henkinen. Siika ei juuri maistunut ja suolaakin puuttui. Savustetusta kukkakaalista sai hakea savua tosissaan, mutta muuten annos oli ihan pätevä. Suolattu lohi oli ilmeisesti ihan ok, sillä se ei jäänyt mieleen sen paremmin positivisesti kuin negatiivisestikaan. 

Väliruoka oli menun valopilkku: auringonkukansiemenistä valmistettu "risotto" oli kekseliäs ja erittäin maukas annos. Täyteälisen risoton päällä olleet hiillostettu parsa ja fenkoli toivat raikasta vastapainoa, ja kokonaisuus oli tasapainoinen. 

väli"risotto"

Menuun olisi kuulunut pääruokana liha tai kirjolohi, mutta pyysimme saada vaihtaa sen ahveniin. Tämä oli ilmeisen tyhmä päätös. Keittiön kapasiteetti ei ilmeisesti riittänyt kiireisessä illassa ja pienehköt ahvenet olivat saaneet kuivahtaa uunissa pidempään kuin olisi ollut soveliasta. Ahvenannoksen ulkonäkö oli tyylikäs ja muut komponentit hyviä, mutta kuivakat ahvenpötkylät valitettavasti veivät koko turmioon. Olimme juuri edellispäivänä puhuneet että tuoreita ahvenia on vaikea pilata, mutta tässä oli nyt onnistuttu. Ahvenet olisi yhtä hyvin voinut korvata tofulla, koska kuivahtaneista fileistä ei juuri makua irronnut. On toki ymmärrettävää että kiireisessä illassa ahventen paistaminen á la minute on haastavaa, mutta tässä tilanteessa tyylikäs veto olisi ollut ottaa annos pois listalta. Jos ei tehdä kunnolla niin ei tehdä lainkaan.


Kuivia ahvenia

Jälkiruokana oli mustaherukanlehtijäätelöä, joka oli ihan ok mutta ahventen aiheuttaamassa pettymyksessä ei juuri jäänyt mieleen. 

Sekä Strampenin että Hejmin viinien osalta todettakoon vain, että suosittelemme juomaan olutta. 

Seuraavana aamuna kirjauduimme ulos hotellista ja suuntasimme kohti Raippaluotoa, josta oli viimeiseksi yöksi varattu majoitus Airbnb:n kautta. Pyöräilimme vastoin parempaa tietoamme suorinta tietä Gerbystä Grönvikiin, eikä tuo kymmenen kilometriä vilkkaan tien pientareella ollut kovin miellyttävä kokemus (täällä kuljettajat sentään jättivät jokseenkin asianmukaisen välin ohittaessan toisin kuin etelä-pohjanmaalla, jossa tapana tuntuu olevan ohittaa housunlahjetta hipoen vaikka näkymää on eteenpäin kymmenisen kilometriä.) Paluumatkalla poljimme viisastuneena hiljaista reittiä Singisbyn kautta, ja tätä voikin suositella. 

Raippaluodon satamaa

Raippaluodon silta on suomen pisin, hieman yli kilometrin mittainen. Se myös vastaa noin 90 % Vaasa-Raippaluoto-välin korkeuserosta, joten etenkin vastatuuleen nousu voi olla ponnistus. Sillan korkeimmalta kohdalta näköalat olivat kuitenkin hienot, ja pitkä lasku saaren puolelle vauhdikas. 


Raippaluodon kylällä peruspalveluista vastasi Sale-keskus, juoma- ja lounashuollosta Kvarkenin panimon pizzeria. Kvarkenin oluille voi antaa suosituksen, melko laaja skaala tuli maistettua ja moneen muuhun Suomalaiseen pienpanimoon verrattuna laatu oli tasaista ja turvallisen raikasta. Pizzoista sanottakoon, että niillä lähti nälkä vaikka margheritassa mozzarellan tilalla parmesania olikin. 

Raippaluodosta pohjoiseen sijaitsevan Björköbyn kylän tuolla puolen on ravintola Salteriet, johon pyöräiltiin iltapäivällä. Ravintola tuntui olevan valtavan suosittu, sillä hillomunkkeja sai jonottaa puolisen tuntia. Salteriet olisi ollut muutoin valintamme illallisravintolaksi, mutta lähes 20 kilometrin pyöräily ei enää illalla kiinnostanut. 

Loppupäivä vietettiin Raippaluodon sataman kupeessa sijaitsevalla uimarannalla välillä satamassa venevajoja ja purjeveneitä katsellen. Illalliselle tulimme  Raippaluodon sataman Arkeniin, johon kävimme varaamassa lounasruuhkan säikäyttäminä pöydän. 

Arkenin Ahvenet!

Saimme pöydän terassilta, josta oli hienot näköalat satamaan ja merelle. Listalta löytyi alkuruuaksi jaettava saaristolautanen, jolla kaikki palaset olivat kohdallaan: Routapaisti oli mehevää ja mureaa, suolakaloissa suola ja makuaineet tasapainossa ja peruna vastanostetun makuista. 

Pääruokana lapsukaisemme tilasi tapansa mukaan pihvin, vanhempansa reissun kolmannet ahvenet. Pihvi upposi pitkän pyöräilypäivän jälkeen siinä määrin hyvin, että siitä ei vanhemmille maistettavaa jäänyt. Ahvenet olivat täysosuma, joka ei juuri jättänyt toivomisen varaa ja paikkasi edellispäivän pettymystä. Annos oli pidetty simppelinä, siinä oli tuoreiden perunoiden ja kasvisten päällä yksinkertaisesti paistetut ahvenfileet ja pohjalla hyvä beurre blanc. Edellispäivän monikomponenttiseen (mutta perusasioiltaan pieleeen menneeseen) ahvenannokseen nähden tämä oli simppeli, mutta ne muutamat komponentit oli valmistettu täydellisesti: Hyvät raaka-aineet saivat puhua puolestaan. Strampenin ahvenet jäivät nekin kakkoseksi, ja tällä hetkellä Arkenin ahvenet pitävät kategoriansa paalupaikkaa. Suosittelemme vahvasti tätä vaatimatonta saaristoravintolaa, joka on pienen kierroksenkin arvoinen jos Vaasan seudulla reissaa. 

Lastenpihvi

Hyvin nukutun yön ja auringonnousun aikaisen valokuvausretken jälkeen pyöräilimme takaisin Vaasaan tuota mainittua Singisbyn pikkutietä, joka hiljeisena kulki kauniiden maalaismaisemien läpi. Vaasassa palloilimme vielä hetken ympäri keskustaa, hyppäsimme sitten junaan ja istuskelimme juuri sopivasti lomareissun päätteeksi alkaneen sateen läpi Tampereelle. 

Reissu oli kokonaisuudessaan onnistunut, Vaasa oli sympaattinen kaupunki ja Raippaluodosta löytyi hauskaa saaristoidylliä. Merenkurkun kansallispuistoon olisi ollut hauska tutustua tarkemminkin, mikä olisi tarkoittanut lähinnä risteilyä Vaasasta. Ottaen huomioon, että Merenkurkun saaristo on Suomen ainoa Unescon maailmanperintökohde, on kansallispuistosta tiedotettu mediassa varsin niukasti. Toisaalta ainakin meidän vierailukohteissamme matkailuinfraa oli varsin niukalti, mikä tätä voi osin selittää. Potentiaalia Merenkurkussa kuitenkin on, ja esimerkiksi reittilautta Vaasasta Raippaluotoon voisi tuoda lisää kävijöitä. Me aiomme joka tapauksessa palata tulevina kesinä tutkimaan aluetta tarkemminkin. 




torstai 22. heinäkuuta 2021

Lectores vini Pomagrana 2018



Tämän hiljan maistetun, helteiseen kesää sopivan viinin taustalla on Fredi Torres, jolla on lukuisia eri viiniprojekteja Espanjassa. Torres ei ole sukua "The Torresille", mutta on kertomansa mukaan saanut inspiraation viinimaailmaan Mas la Planasta, jonka etiketistä huvittuneena bongasi oman sukunimensä. Joka tapauksessa viini vei tämän Sveitsiin lapsena muuttaneen galicialaisen mukanaan, ja kovapalkkaisesta dj-tähdestä tuli viininviljelijä ja -tuottaja. 

Torresilla on oman, 2013 alkunsa saaneen ja Prioratissa viiniä tuottavan brändin lisäksi projekteja Galiciassa (Silice Viticultors) sekä useilla eri Katalonian alueilla (Sota els Angels Empordássa, ja Lectores vini Montsantin ja Conca de Barberan alueella). Nyt maistettu viini oli Lectores Vini-brandin Pomagrana Conca de Barberasta.

Conca de Barbera sijaitsee Katalonian sisämaassa Tarragonasta pohjoiseen. Alueen suurin kaupunkin on Montblanc. Alueen läpi kulkee kaksi jokea, Anguera ja Francolí, joiden kovertamien laaksojen rinteille viininviljely keskittyy. Alueen ilmastossa on sekä välimerellisiä että mantereisia piirteitä: Toisaalta välimereltä puhaltaa kosteita tuulia, toisaalta taas laaksojen alimmat tarhat saattavat keväällä kärsiä hallavaurioita. Maaperä on pääosin kalkkikivivoittoista ja ravinneköyhää, alueen keskiosista löytyy savimaita ja lännessä myös liuskekiveä jokirinteillä. 

Alueen perinnelajike on Trepat, joka tässäkin viinissä pääosassa. Trepatista on periteisesti valmistettu erityisesti roséta, mutta viimeaikoina kevyempien punaviinien kysynnän kasvasessa sen käyttö on lisääntynyt myös punaisissa. Trepat tuottaa väriltään ohuehkoja, kevyen raikkaita ja aromeiltaan  punamarjaisia viinejä. Trepatista tuotetut lajikeviinit ovat harvinaisia, ja tyypillisesti siihen sekoitetaan muita lajikkeita.

Pomagrana on väriltään hyvin haalean tiilenpunainen, eikä siitä voi värin perusteella varmasti sanoa on kyseessä tumma rosado vai punaviini. Tuoksussa on omaan nenään punaisia metsämarjoja, hentoa appelsiininkuorta ja orvokkia. Suussa kepeän raikas, marjaisa. Hapokkuus hyvä, tanniinisuus kevyt mutta nopean napakka. Miellyttävä hellepunaviini, toimi hyvin myös kunnolla pintaa saaneiden grillikasvisten kaverina. 

perjantai 16. heinäkuuta 2021

savunauriit ja burrata: match made in heaven

 Nauris oli pitkään juures, jota kokeiltiin aina pari kertaa vuodessa ja aina todettiin sen olevan hieman kitkerää. Tämän vuoksi se ei koskaan oikein juurtunut vakikäyttöön kuten niin monille muille kasviksille on nopeasti käynyt. Vuosi sitten juhannuksena keksimme savustaa tuoreita kesänauriita, ja tämä osoittautui toimivaksi valmistusmenetelmäksi: hidas savustus matalassa lämmössä vei suurimman osan kitkeryyttä, ja savuisuus toimi nauriissa hyvin. Tuolloin savunauriit olivat lisäkkeenä grillatulle lihalle, missä roolissa ne toimivatkin ihan ok kaiken muun ohessa.


Nyt kuukauden jatkuneiden helteiden aikana emme ole juuri sisällä uunia tai hellaa lämmitelleet, vaan ruuat ovat olleet joko kylmiä salaatteja tai vaihtoehtoisesti ulkona grillattuja. Kamadossa on palanut parissa kuukaudessa kohta 50 kiloa hiiliä, kun kasviksia, kalaa ja silloin tällöin lihaakin on savustettu, grillattu ja hiillostettu melkein joka toinen päivä. 

Viime viikolla keksimme vahingossa loistavan yhdistelmän, kun päätimme päästä ruuan suhteen helpolla ja ostimme kauppahallin Juustosopista burratan, johon oli ajatus dippailla erilaisia kasviksia ja grillattua leipää. Edellisenä päivänä oli kuitenkin kalan kanssa savustettu myös nauriita (kuorineen alle sata-asteiseen savuun 1,5 tunniksi), joita oli vielä jäljellä. Näitä heitetteiin hetken mielijohteesta kuorittuna ja öljyllä ja suolalla silattuna hetkeksi grilliin saamaan hieman pintaa. Ne osoittautuivat sattumalta täsmäpariksi burratalle, jonka pehmeä kermaisuus sopi savun maun ja aavistuksenomaisen kitkeryyden kanssa lähes täydellisesti. Tähän vielä lisäksi vähän salaattia ja sitä grillissä paistettua leipää, niin helppo kesäinen ateria on valmis!

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Comando G mataborricos

Sierra de Gredos on viime vuosiin saakka ollut varsin vähän tunnettu viinialue, jolla ei ole edelleenkään omaa DO-statusta. Tästä huolimatta alueen viinit ovat olleet kovassa nosteessa viime vuosina. Alueen viinit jakautuvat kolmen D.O.:n alueelle: DO Madrid, DO Vinos de Castilia y Leon ja DO Mentrida. 

Viinialue sijaitsee Madridin länsipuolella olevassa vuoristossa, kuten nimikin kertoo. Viinitarhat sijaitsevat siten varsin korkealla, tyypillisesti 800-1200 m merenpinnasta. tarhat kasvavat vaikeasti työstettävillä terasseilla lännestä itään kulkevan Alberche-joen laakson rinteillä. Laakson länsiosa on korkeammalla vuoristossa, ja maaperä siellä on lähinnä graniittista hiekka. Matalammalla sijaitsevasta itäosasta löytyy myös rapautuneesta liuskeesta koostuvia maaperiä. Tarhoilla kasvaa keskimäärin varsin vanhoja köynnöksiä, sillä ne ovat olleet vaikeahoitoisuutensa vuoksi pitkään hylättyinä ja siten säästyneet 70luvulta alkaneilta maatalouden tehostamistoimilta.

Garnacha on myös rypäleenä nostanut profiiliaan, kun aiempien massatuotettujen, korkea-alkoholisten ja flatkujen viinien tilalle on ilmaantunut kunnianhimoisten tuottajien huolella tehtyjä, ei-ylikypsiä garnacha-viinejä. Garnacha hyötyy erityisesti korkeudesta ja vuorokauden suurista lämpötilavaihteluista, koska sillä on tasaisen kuumilla tarhoilla taipumus menettää hapokkuutensa varsin herkästi. 

Comando G on Dani Landin ja Fernando Garcian projekti, jota pidetään yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista espanjalaisista viinintuottajista. Parivaljakko on hankkinut vanhoja, vaikeasti viljeltäviä tarhoja Gredos-vuoriston eri laaksoista. Osa tarhoista on varsin korkealla, kuten 1200 metrin korkeudessa viljeltävä tarha jonka rypäleistä tuotetaan el tamboril-nimistä viini. 

Viinit valmistetaan mahdollisimman vähän puuttuvin menetelmin: Koko tertut käytetään rankoineen villihiivoilla, ja viinejä kypsytetään sakkoineen suurissa neutraaleissa tammisammioissa. 

Mataborricos on tuoksultaan kirsikkainen ja masikkainen, hieman 'pölyistä' tuoksua myös. Selkeä volatiliteetti alkuun on aistittavissa mutta haihtuu pois kohtalaisen nopeasti viiniä pyöritellessä. Maku on marjaisa, vahvasti happovetoinen ja raikas. Jälkimaku on kirpakka, tanniinit kevyehköt mutta terävät. Viini on tasapainoinen, kirpakka suutuntuma toteuttaa sen mitä tuoksu lupaa.

Olemme aiemminkin pitäneet Gredosin viineistä, joten ei ollut yllätys että tämäkin kolahti. Ensimmäinen maistamamme viini alueelta oli musitaaksemme Maquina et Tablan Terrazzas de Serapia. Toinen vaikutuksen tehnyt viini on Bernabelevan Carril del Rey, jonka maistoimme viime vuonna. Molemmista viineistä löytyy sama kirpakka marjaisuus mikä tässä oli, ensimmäisessä muistaaksemme kuitenkin hieman runsaammalla bodylla.    

Espanjalaisten Garnacha-viinien laatu on siis kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana suotuisasti, ja niille kannattaa antaa mahdollisuus. Etenkin korkealla sijaitsevien alueiden kuten Gredosin, Navarran korkeiden tarhojen tai vaikkapa Montsantin Figueran kylän (Vaikkapa Venus la Figuera tai paikallinen ko-operatiivi) viinejä kannattaa etsiä (esimerkiksi Decantalosta, joka taas toimittaa Suomeen ja hoitaa maksut asianmukaisesti) ja maistaa.

tiistai 1. kesäkuuta 2021

Raparperia!




Nyt on raparperisesonki parhaillaan, joten tässä joitakin nopeita ideoita joita tuosta idän ihmeestä on tullut viime aikoina valmistettua: 

Ilmeisimpänä tietty raparperi-kaurapaistos, tuo minuutin aktiivisella työllä valmistuva arkinen jälkiruoka: Raparperia pilkottuna, sekaan kaurahiutaleita ja (fariini)sokeria. sekaisin, uunipellille ja päälle vielä kaurahiutaleita ja voinokareita. Uuniin kunnes raparperi ja kaurahiutaleen kunnolla kypsyneet sisältä pehmoiseksi ja pinta rapeutunut. 

Raparperichutney: Raparperia, valkosipulia, sipulia, chiliä, inkivääriä, sokeria, etikkaa, mausteita (korianteri-jeera-kaneli-neilikka-kaardemumma). Keitetään tahnaksi, noukitaan kokonaiset mausteet pois ja soseutetaan. Jos tekee enemmän, tämä sopii hyvin umpioiotavaksi uunissa (80 astetta yön yli kannet löysällä, aamulla uuni pois ja kannet tiukkaan). 

Raparperi"hummus": Tämä syntyi halloumburgeriin täytteeksi: pari paksua raparperin vartta pehmeäksi grillattuna, kourallinen pistaaseja (tai cashew-pähkinöitä), kourallinen mintunlehtiä, oliiviöljyä ja suolaa. Blenderillä soseeksi. Varsin hyvä hapokkaan pehmeä tahna joka sopisi vaikkapa kalan kaveriksi.

Grillattu raparperi on myös sinällään hyvä lisäke esimekiksi kalalle tai rasvaisemmalle lihalle hapokkuutensa ansiosta. Pahin kirpakkuus häviää grillissä, mutta edelleen raikastaa kivasti. Ja pienikin määrä riittää!

Raparperisima: kuten normaali sima, mutta sitruunan sijaan raparperia. Jos haluaa sotkea asioita, niin herukanlehtiä vielä joukkoon ja sitruunahapolla lisäraikkautta. 

Friteeratut raparperinkukat: Raparperi kukkii juuri nyt ainakin meillä litukassa, joten kannattaa kerätä muutama valkoinen hattara (varren kanssa), tehdä kotona kevyt frityyritaikina, dipata kukan siinä ja keittää öljyssä kultaiseksi palloksi, joka on vielä helppo syödä paikalleen jätetyn varren ansiosta!   

Vielä kokeilematta ja myöhemmin raportoiden: 

Raparperirisotto, koska miksi ei?  

Hollandaise raparperimehusta

maanantai 31. toukokuuta 2021

Viinitupa Vuorenmaja: Laaturuokaa ja tasokas viinilista keskellä metsää

Tamperella asuvat tietävät Niihaman urheilumajan, joka on jo vuosikymmenet tarjoillut trippimehua ja höyrymakkaraa Kaupin urheilupuistossa liikuville. Entäpä jos edellä mainittujen sijaan majalta saisikin huolella valmistettua ruokaa ja omaa maahantuontia olevia laatuviinejä? Kuulostaa haastavalta konseptilta ilman julkista liikennettä ja kaukana kaikesta keskellä metsää. 


Juuri tälläaisissa olosuhteissa Mäntänvuoren ulkoilualueella sijaitseva viinitupa Vuorenmaja on kuitenkin onnistunut hankkimaan maineen, joka houkuttelee hankalasti saavutettavaan ravintolaan tuvan täydeltä asiakkaita lähes koko kesäsesongin ajan. Ravintola toimii Serlachiuksen (yllättäen) rakenuttamassa, 1928 valmistuneessa hiihtomajassa, joten miljöö on hyvällä tavalla retro ja sopii ravintolan teemaan. Jo ravintolan yli kymmenen vuoden historia kertoo, että jotain on tehty oikein. Heikkotasoinen ravintola ei tällaisessa syrjäisessä paikassa kauaa pyöri. 

Tutustuin Vuorenmajan emäntä Anu Schuoeleriin aikanaan Saksan Viinitiedotuksen järjestämällä matkalla, ja tästä lähtien meidän on pitänyt poiketa vuorenmajalla syömässä. Nyt Serlachius-museon Banksy antoi lisäsyyn läheteä Mänttään, joten kun Anu kutsui niin tartuimme tarjoukseen heti. 

Schuoler on asunut asunut pitkään Sveitsissä ennen paluutaan Suomeen.  Viiniosaaminen on Keski-Euroopassa vietettyjen vuosien ja WSET-opintojen myötä kohdillaan mikä näkyy ravintolan huolella (ja asiakaskunta huomioiden) kootussa viinilistassa: Järkeväkatteinen, suppeahko mutta keskimääräiseltä tasoltaan korkea ja kiinnostava lista keskittyy saksalaisiin viineihin, mutta pullomyynnistä löytyy "oman rahan viinejä" myös muista klassisista viinimaista. Listan kallein viini on 85 euron Barbaresco -99, mikä kertonee jotain.

Viinituvan ruokalista on viinituvan ruokalista: Leikkele- ja juustolautasia, prezeleitä ja flammküchia. Nyt riesling-viikkojen aikana saatavilla oli lisäksi erikoismenu, jolta maistamamme annokset olivat yksinkertaisia mutta erittäin huolellisesti valmistettuja. Maistelimme hieman flamküchia, riesling-menun sekä riesling-viikkojen ajan tarjolla olevat viininmaistelupaketit: Toinen näistä esitteli kolmen eri laakson kuivia rieslingejä, toinen taas spätburgunderin eri värivariaatioita valkoisesta rosén kautta punaiseen. 

Etenkin kolmen laakson rieslingit (Mosel-Nahe-Rheingau) oli kiinnostava paketti, kun harvemmin tulee näin rinnakkain avattua useamman alueen rieslingejä. Viineinä Moselista Prüm Blue (blue slate), Nahesta Rolf Simon ja Rheingausta Weingut Trenz. Näistä Moselilainen oli "arkkityyppinen" alueensa (nuori) edustaja: Vaaleakukkainen, sitruksinen ja hunaijainen, suussa kirpakan hapokas ja aavistuksen makeaan taittuva. Nahe oli viineistä sinällään maistettuna "pliisuin", tuoksu muita matala-aromaattisempi ja hennon päärynäinen ja ruohoinen. Rheingaulainen Trenz oli kolmikon terhakkain, sen tuoksussa ilmeinen päärynäsiideri ja hento yrttisyys, maku säväyttävän hapokas. Tämä oli viini, jota tekisi mieli laittaa laatikko kellariin ja odotella kymmenisen vuotta: Hedelmä oli nyt runsas ja hapokkuus lähes jäätävä, joten kehityspotentiaalia saattaisi löytyä. 



Moselilaisesta Spätburgunder-suorasta jäi mieleen etenkin rosén gastronominen potentiaali: Viini oli sinällään maisteltuna ok: Hieman mansikkainen, persikkainen ja mineraalinen, jälkimaultaan selkeän kitkerä kuorikontaktin ansiosta. Ruuan kanssa tämä bitteri kääntyi miellyttäväksi, ja kyseessä olikin selkeä ruokarosé. Myös Moselilaisen Frieden-Bergin punainen spätburgunder oli positiivinen yllätys, sillä kyseessä oli täysverinen ja vakavasti otettava punaviini, jossa ei ollut lainkaan niin monille saksalaisille pinoteille ominaista havupuumaista resiinisyyttä. Mielestämme maistelupaketiti oli koottu osaavasti demonstroimaan saksalaisten rypäleiden kirjoa, ja niitä avattiin myös sanallisesti tarjoilun yhteydessä. 

Ruuista täytyy antaa tunnustusta. Maistoimme savulohi-tilli-täytteistä flamküchia, joka olivarsin autenttinen esitys eikä jäänyt jälkeen Alsacessa tai Hampurissa maistamillemme. Pohja oli ohuen ohut, täytettä sopivan niukasti jotta se ei kostuta ja lötkistä pohjaa Jos suomessa haluaa tätä saksankielistä "pizzaa" maistaa, niin Suomesta tuskin löytyy toista yhtä hyvää paikkaa. 


Riesling-menun alkuruokana ollut valkoinen parsakeitto oli yksi parhaista maistamistamme: Konstailematon mutta hyvin tasapainoinen keitto oli ennen tarjoamista saanut ison lorauksen sektiä, mika teki keitosta hapokkaan ja kermaisuudestaan  huolimatta kepeän kuohkean. Pääruuaksi söimme parsan, hollandaisen ja varhaisperunan kanssa tarjottuna lohta ja schnizeliä. Samojen lisäkkeiden tarjoaminen molemille pääruuille oli fiksu hävikin torjunnan kannalta fiksu veto, siitä kiitokset. Molemmat annokset oli taiten valmistettu (schizelinvalmistuksen äänimaailma täytti aina tilauksen tullen ravintolan, kun lihan nuijimisen ääni kaikui keittiöstä), lohessa kypsyys oli juuri kohdallaan ja hollandaise riittävän hapokasta. Maistelupakettien viinit toimivat annosten kanssa oikein oivallisesti, etenkin Rosé ja yllättäen alkuun pliisulta tuntunut nahelainen riesling osoittautuivat moniottelijoiksi (jälleen kerran osoitus siitä, että viini joka jättää pelkältään maistettuna kylmäksi voi ruuan rinnalla olla se illan paras pullo). Jälkiruuaksi jaoimme vielä palan talon pähkinäpiirakkaa, joka oli siinä määrin tuhti elämys että jakaminen oli erittäin hyvä päätös. 





Hyvän aterian ja viinien jälkeen vyöryimme alas (jyrkähköltä) Mäntänvuorelta ja kävelimme kolmisen kilometriä keskustaan. Matkan varrelle osuivat sekä Raittiusseura että Mäntän A-kilta, miksiköhän? Kävely suoraan auringonlaskuun oli häikäisevä kokemus, mutta pääsimme lopulta keskustaan ja hotelliin. 

Viinitupa Vuorenmaja on todellakin Pirkanmaan kätketty aarre, jonka onneksi löytää ihan ilman aarrekarttaa google mapsin (tai taksin) pienellä avustuksella. Vaikka tuttu ravintoloitsija ja kutsuttuna syöminen voi toki vaikuttaa mielipiteeseen, voimme vahvasti suositella visiittiä Mänttään yleisesti ja vuorenmajalle erityisesti. Listalta löytyy kiinnostavaa maisteltavaa sekä juoma- että ruokapuolelta, mikä ei Suomen maaseudulla ole kovin tavallista. Mänttään pääseee ainakin Tampereelta autolla alle tunnissa, pyörällä neljässä ja junallakin harvakseltaan.