Ravintola Nekalan ja Viinikan rajoilla, uhka vai mahdollisuus?

Ennakkotiedot olivat kertoneet tämän boutique-hotel Lillanin ravintolan olevan mahdollisuus, joten erinäisistä syistä peruuntuneen Helsingin reissun sijaan hyödynsimme jo sovitun lapsenhoidon varaamalla lyhyellä varoitusajalla pöydän Lillan Kökistä. Osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi.

Ensimmäinen ongelma tuli vastaan kun aloimme miettiä miten Kissanmaalta nykyään pääsee Viinikkaan julkisilla kulkuneuvoilla. Tampereen liikennelaitoksen sekavien sivujen selailuyrityksen jälkeen päädyimme kävelemään, mikä olikin todennäköisesti nopein ratkaisu (vaikka ravintola tuntuu olevan syrjässä, ei matkaa ole yliopistolta kuin reilu kilometri).

Lillanin ravintolasalissa on vanhan hirsitalon kodikkuutta ja lämpöä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin pöytään. Tarjolla on illastajille kolme viiden ruokalajin menuvaihtoehtoa: Liha, kasvis ja vegaanivaihtoehdot. Menut oli juuri vaihdettu ja ne olivat tarjoilussa ensimmäistä iltaa, minkä silminnähden asiaa jännittänyt keittiömestari kävi meille aterian aluksi informoimassa. Turhaan jännitti. 

Menun oheen oli tarjolla noin puolikasta pullollista vastaava viinipaketti, joka oli koostettu viinilistallakin olevista juomista. Katselimme listan läpi ja tulimme siihen tulokseen että keskimäärin melko mielenkiinnottomalta listalta löytyi yksi paketin päihittävä pullo: Päädyimme Toni Jostin Jodocus-rieslingiin vuodelta 2012. Valinta osoittautui onnistuneeksi: Esimerkiksi menun liharuokana olleelle porolle Katri pyysi kaadon viinipakettiin kuuluvaa rhonelaista, joka oli varsin harteikas ja rustiikkinen viini ja dominoi yhdistelmässä vahvasti  yli annoksen metsäisen aromimaailman. Jost toimi tässäkin paremmin.

Ateria alkoi talon leivällä ja heinällä savustetulla voilla. Tuo voi oli oikeastaan ainoa huomauttamisen arvoinen asia menussa: Heinäsavu toi voihin aromin, joka ainakin meidän nenäämme muistutti lähinnä eilistä tuhkakuppia. Juureen leivotuissa leivissä sen sijaan ei ollut moitteen sijaa.

Ensimmäinen varsinainen annos oli madetta/lanttua, misoa ja kaalia. Misolla maustettu liemi oli kasvisversiona parempi ja syvemmän makuinen kuin kalaliemi, mutta molemmat annokset olivat herkulliset. 

Toinen annos oli mielestämme koko menun paras. Pohjalla ruskistetulla voilla terästetty perunapyre, päällä kanttarelleja, sipulia ja karpaloa. Tähtenä lihaversiossa poroa ja kasvisversiossa paahdettu sipulikiekko. Annoksessa oli hyvin kauniit syksyiset värit, sen makumaailma oli maanläheinen ja runsas. Herkullinen, kaunis annos.

Kolmantena väliannoksena kurpitsaa ja hapanjuurta: kurpitsa pikkelöitynä ja pyreenä, kastike, siemennäkkileipää ja hapanjuuripölyä. Kurpitsat eri muidoissaan toivat hyviä rakennekontrasteja, maut olivat tasapainoisia. 

Pääruoka-annoksena palsternakasta paistettu kasvispihvi, tofua/haukea ja ruusukaalinlehtiä sekä lehtikaaliöljyllä terästetty kastike. Maistuva annos, jossa tähti ei mielestämme kala-annoksessakaan ollut kala vaan tuo palsteripihvi, joka oli oivallinen. Itse tehty pehmeä tofu oli myös herkullista.

Jälkiruuassa lanttuhilloke, valkosuklaata ja yuzugeeliä. Raikas, mukava päätös aterialle. 

Kokonaisuudessaan Lillan oli positiivinen yllätys. Viinilista oli hieman mielenkiinnoton ja salihenkilökunnan viinitietämyksen taso jätti toivomisen varaa. Onneksi listalle oli tuo Jostin riesling eksynyt, joten saimme miellyttävän juoman joka sopi oikeastaan kaikille annoksille jälkiruokaa lukuunottamatta varsin hyvin. Muutoin tarjoilu toimi hyvin ja luontevasti. Keittiömestari kävi myös itse esittelemässä kunkin annoksen, mikä oli hieno linjaus. Aterian tahti oli sopiva, liian pitkäksi venyviä taukoja ei tullut mutta annosten väliin jäi kuitenkin sopivat tauot. Annokset oli selvästi rakkaudella ja taidolla valmistettu, niiden makumaailma ja visuaalinen ilme olivat onnistuneita kautta linjan. Alun voi-ongelmaa lukuunottamatta täydellinen ateria.

Lillania voi vahvasti suositella. Erittäin positiivista, että Tampereeltakin löytyy keskustan ulkopuolelta tasokas ravintola, jonka annokset ovat hieman bistrohenkisiä mutta kuitenkin täysin fine dining-tasoisia. Yleistunnelma ravintolassa oli rento ja leppoisan kodikas, samoin miljöö. Hinnaltaan menu on järkevissä rajoissa. Lillanissa on myös yöpymismahdollisuus, joten myös muualta tuleville tätä voisi suositella Tampere-reissun illallispaikaksi.

Kolm Sibulat: Venäjän ja Itä-Aasian kohtaamispaikka

Kävimme Tallinnassa ollessamme pidemmällä lounaalla Kolm Sibulat-nimisessä ravintolassa, joka sijaitsee Pelgulinnan kaupunginosassa, varsin lähellä paremin tunnettua Telliskiven aluetta. Kolm Sibulat on kolmen vironvenäläisen omistama ravintola (mistä nimi: Vironvenäläisistä on käytetty halventavaa nimitystä sibulat), joka ammentaa laajasti aasian eri kolkkien ruokakulttuureista niitä modernilla tavalla yhdistellen.

Olimme varanneet lounaalle pöydän, mutta tämä ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä sillä saapuessamme ravintola oli melko tyhjä. Illaksi varaus lienee kuitenkin suositeltava, sillä monessa pöydässä oli kylttejä myöhemmistä varauksista. Meidät ohjattiin ystävällisesti pöytään, saimme eteemme ruokalistat ja päätimme pian että keskitymme houkuttelevaan alkuruokalistaan. Mainittakoon vielä, että tässäkin ravintolassa 5-vuotiaalle tuotiin oma lista, jolta ei löytynyt nakkeja ja ranskalaisia vaan nuudelikeittoihin ihastuneen tytön mieliksi pho-henkinen nuudelisoppa-annos.

Tilasimme alkuruokalistalta suositellut 6 annosta, ja jälleen alkuruuista osa oli pääruokakokoa. Alkuun saimme pienempiä annoksia: Oliiveja naposteltavaksi ja ravintolan omaa kimchiä. Jälkimmäisessä oli juuri sopivasti happamuutta ja potkua!

Kimchi

Toisessa erässä tullut punajuuriceviche oli varmasti lounaan paras annos: Savustettua punajuurta, hummusta, persiljakreemiä ja ruissipsejä erittäin kauniisti kootussa annoksessa, jonka jossa oli runsaita täyteläisiä makuja ja tekstuurien kontrasteja. Tätä annosta voi hyvin suositella pääruuaksikin, sikäli runsas ja täyttävä annos oli kyseessä.

Punajuuriceviche

Seuraavassa annoksessa oli jättirapuja fenkolisella salaattipedillä, kiinalaishenkisesti etikkamarinoitua kurkkua ja kimchi-majoneesia. Salaatti oli rapeaa ja fenkolin lakritsaisen aromin sävyttämää, ravut pinnasta rapsakoita ja kurkku aivan kuin Pekingissä. Pohjalla oleva kimchi-liemen maustama majoneesi teki annoksesta täyteläisen ja sopivasti inasen tulisen.

rapuja ja aasialaishenkinen salaatti

Jäljellä oli vielä lohitartar, jonka seurana marinoitua inkivääriä, kevätsipulia ja sriracha-majoneesia ja briossia. Annos kompensoi pienehköä kokoa rasvaisen lohen, majoneesin ja briossin runsaudella ja sai tasapainoa etikkaisesta inkivääristä. Sushin inspiroima annos toimi kiitettävästi.

Lohitartar

Viimeiseksi vielä makeansuolaiset soija-hunajaribsit, jotka tarjottiin jo tutun kimchin kanssa. Tämä oli alkuruokalistalla, mutta olisi taas mennyt hyvin pääruuasta.

Sanottakoon vielä, että lastenlistalta tilatun nuudelikeiton liemi oli sikäli loistava, että aikuisille meinasi tulla annoskateus...

Koska pienempi yleisö vaati, tilasimme vielä jälkiruokalistalta pavlovan, jossa oli marenkia, ananasta ja vegaanista mangovaahtoa. Raikas jälkiruoka päätti upean aterian tyylikkäästi.

Joimme lounaan seuraksi pari eestiläistä craft-siideriä, joita kannattaa tallinnaan tullessa ehdottomasti maistella: Jaanihanson lisäksi Tori Siidritaulun tuotteet olivat varsin tyylikkäitä. Illallista ajatellen Kolm Sibulatissa näytti olevan myös varsin hyvin koottu viinilista, jonka hinnat ainakin suomalaisittain varsin järkeviä: Esimerkiksi Luis Paton Vinhas Velhas Baga irtoaisi alle neljän kympin. (Isä ei ehkä vedä vertoja tyttärelle, mutta hinta on kuitenkin varsin kilpailukykyinen.)

Kolm Sibulat on edellisessä jutussa kehuttua Kaks Kokkaa vähemmän tunnettu, mutta vähintään yhtä luova ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen! Runsas kolmen hengen lounaamme maksoi 70 euroa, joten hintataso on ehdottomasti kilpailukykyinen

Tallinnan ravintolat part 1: Kaks Kokka

Tallinnasta löytyy nykyään tunnetusti kovatasoisia ravintoloita pilvin pimein, ja uusia tuntuu ilmaantuvan jatkuvasti. Meillä oli pyöräretken päätteeksi kolme päivää aikaa maistella Tallinnan ravintoloiden makuja, ja muutama paikka vakuutti todella vahvasti.

Ennalta olimme tehneet varauksen vain Kaks Kokka-ravintolaan, jota on moni aiemminkin kehunut. Ravintolan omistavat Martin Meikas ja Ranno Paukson, samat saarenmaalaiset kokit jotka pyörittävät Restoran Ö:tä. Itse asiassa Kaks Kokka sijaitsee Ö:n naapurissa ja toimii samasta keittiöstä, mutta sen on tarkoitus olla isoveljeään hieman rennompi. Annokset ovat kehittyneet kokkien lapsuuden makumuistojen ja kansainvälisen, huippuravintoloissa hankitun kokemuksen yhdistelmänä edustaen siten virolaisen ruokakulttuurin modernia versiota.

Meillä oli aikainen illallisvaraus perjantaiksi, ja saapuessamme ravintolassa oli vielä hyvin tilaa. Meidät otettiin iloisesti vastaan ja ohjattiin pöytään. Tarjoilija puhui luonnollisesti erittäin hyvää englantia, esitteli ravintolan ideaa ja kyseli sitten aperetiivitoiveita. 5-vuotias tyttömme huomioitiin myös, hänelle ehdotettiin juomaksi itse valmistettua vadelmalimonadia. Saimme eteemme ruokalistat ja aloimme arpoa maistelumenun ja listalta valittavien annosten välillä. Päädyimme lopulta jälkimmäiseen, koska siten saimme tilata eri annoksia.

Tilasimme alkuun jaettavan alkupalalautasen, sitten kasan varsinaisia alkuruoka-annoksia ja vielä pääruuat. Ajattelimme alkuruokien olevan lähinnä pieniä suupaloja kuten useimmiten vastaavan tasoisissa suomalaisissa ravintoloissa, mutta olimme väärässä ja ruokaa oli varsin runsaasti kolmelle. Onneksi alla oli viisi pyöräilypäivää joten nälkä oli sopiva.

Alkupalalautaselta löytyi juures- ja vihannessipsejä, itsetehtyä makkaraa ja itsepalvattua lihaa, tuorejuustosta kuivattua keksiä, oliiveja ja perinteisiä saarenmaalaisia silakoita, jotka on suolattu ja raakakuivattu. Kaverina tilliemulsiota ja villiyrttimajoneesia. Sipseistä etenkin palsternakka toimi hyvin, ja saarenmaalainen kuivakala oli kiinnostava (joskin mielipiteitä jakava) tuttavuus.

romaine-salaattia ja viiriäistä

Varsinaiset alkuruoka-annokset olivat siis varsin kookkaita ja niistä mikä tahansa olisi kelvannut pääruuasta. Aloitimme urakan hiiligrillatusta romaine-salaatista, jonka seurana oli uppomunaa, viiriäistä, jogurttista cesar-kastiketta ja huomattavan runsaasti parmesania.

Toinen annos oli parsaa, palviankkaa ja romesco-pestoa. Maut ja tekstuurit jälleen kohdillaan!

Kevyt alkapalalautanen

Parsaa, palviankkaa ja romescoa

Kolmantena näyttävästi pöytään kuvun alla tuotu annos, jossa oli sirkulaattorissa kypsennetty 62 asteen muna, suolakalaa, mätiä, savuvoikastiketta ja kuvun alta pöllähtänyttä hammpusavua. Kokkien  makumuistoja, kuulemma. Annoksen komponentit muodostivat kuitenkin jälleen mietityn kokonaisuuden, jossa pehmeän kermaiset, terävän suolaiset ja kitkerät elementit pelasivat yhteen.

Sadan minuutin muna

Viimeisenä alkuruokana maisteltiin vielä jättiravut savustetun avokadokreemin kanssa ennen siirtymistä pääruokiin.

rapuja ja savustettua avokadoa

Söimme pääruuista turska-annoksen ja kikhernecurryn. Paistetun turskafileen kaverina oli tuhkassa kypsennettyä perunaa, sipulia, hapankermaa ja savuvoikastiketta. Hyvä annos, joka kuitenkin jäi jälkeen alkuruokien makuilotulitukselle ja innovatiivisuudelle. Kikhernecurry poikkesi alkuruokien linjasta, sillä kookosmaitoinen parsakaali-kikhernecurry oli selkeästi eestiläisen keittiöperinteen ulkopuolelta. Sinänsä looginen ratkaisu: ehkäpä kasvisannokseen kannattaa ottaa inspiraatio kulttuurista, jossa kasvisruualla on pidemmät perinteet kuin Eestissä. Annos toimi, mutta tämäkään annos ei vetänyt vertoja alkuruuille.

Paistettua turskaa, hapankermaa ja tuhkalla maustettua perunaa

Kaks kokka oli erittäin onnistunut valinta ravintolaksi: Etenkin alkuruuat olivat loistavia, pääruut myös hyviä. Olemme usein aiemminkin todenneet, että alkuruuista löytyy enemmän innovatiivisuutta ja intensiivisempiä makuja kuin pääruuista. Syynä lienee se, että alkuruokia on tarkoitus syödä pienempi määrä jolloin makumaailmat voivat olla monipuolisempia ja terävämpiä kuin pääruoka-annoksissa. Kaks kokkan (ja monen muun Virossa kokemamme ravintolan) alkuruuat olivat kooltaan huomattavasti suurempia kuin yleensä Suomessa, ja erimerkiksi Kaks kokkassa fiksu politiikka vaikkapa 4 hengen porukalla saattaisi olla koko snack- ja alkuruokalistoilta löytyvien yhdeksän annoksen tilaaminen ja pääruokien skippaaminen.

Kikherne-kukkakaalicurry

Nautimme ruokien kanssa tarjoilijan suosittelemaa burgindilaista, kevyesti tammitettua mutta raikasta valkkaria, joka toimi valtaosan annosten kassan hienosti. Maistelumenun bonus olisi ollut viiniparit, mutta olemme yhä useammin päätyneet tilaamaan viiniparien sijaan pullon. Usein viinipaketin tilatessa keskittyminen aina uusiin viineihin annosten kanssa on haastavaa, ja pullon etuna on se että kun viini on maistettu voi keskittyä enemmän itse ruokaan ja viinin muuttumiseen eri annosten kanssa.

Voimme suositella Kaks Kokka-ravintolaa kaikille, jotka haluavat syödä Tallinnassa hyvin. Ja vaikka kuinka sanotaan että Tallinna alkaa olla Helsingin hinnoissa, ei se ainakaan tämän ravintolan kohdalla pitänyt paikkaansa.

Riesling- ja spätburgunderviikot Tampereella 13.5-26.5.2019

Yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa
Taas on toukokuu, joka tuo tuttuun tapaan tullessaan Saksan viinitiedotuksen järjestämät riesling- ja spätburgunderviikot. Jo perinteiseen tapaan kävimme Tampere Food Clubin bloggariporukalla etukäteen maistelemassa (tarjottuna, mikä huomioitava mahdollisena sekoittavana tekijänä) viinejä ja niille eri ravintoloiden sovittamia annoksia. Seuraaavassa jutussa asiaa Finlaysonin palatsista, Tuulensuusta, Winebridgestä, Berthasta ja Periscopesta. Joukkoon mahtui sekä osumia että huteja.

Aloitimme porukalla Finlaysonin palatsista. Tällä ravintolalla on mahdollisesti Tampereen upeimmat puitteet vanhassa Nottbeckin rakentamassa palatsissa Tammerkosken yläjuoksulla. Ravintola on ollut mukana rieslingviikoilla ja pitkään, ja tänäkin vuonna oli valittu varsin mukavia rieslingejä annosten pareiksi.

Ensimmäisenä viininä Saksan vanhimmalta rekisteröidyltä viinitarhalta Rheingausta tuleva Eberbachin Steinberger Riesling Trocken 2015. Tuottaja on todellinen klassikko, ja viinikin oli varsin klassinen tarhariesling jolle muutama vuosi ikää oli tuonut sopivaa pyöreyttä ja petrolista aromia. Viini oli lasissa melko syvän kullankeltainen ja kaadettaessa pirskahteli aavistuksen hiilidioksidia. Tuoksussa hillottua sitruunaa ja juuri sopivasti petrolia. Maku melko runsas ja pitkä, pyöristynyt ja tasapainoinen. Jälkimaussa nousi hieman yrttisyyttä.

Viini oli paritettu parsa-uppomuna-annokselle, jossa oli klassikon henkeä. Maistamissamme annoksissa uppomuna tosin oli mennyt hivenen kypsäksi ja erehdyimmekin sitä hieman etäämmältä luulemaan mozarellapalloksi. Keltuaisen valumattomuus ikään kuin riisti annokselta sen sielun.

Toisena annoksena oli kuorrutettua kuhaa, pinaatti-perunapyrettä ja beurre blancia. Annos oli edellistä onnistuneempi, joskin kastikkeessa olisi ollut pientä hiomista. Tälle annokselle oli paritettu Spanier-Gillotin Kalkglimmer Riesling Trocken -17. Edellistä selkeästi rapsakampi, sitruksinen ja yrttinen viini. Aavistus jäännössokeria ja terhakkaat hapot loivat tasapainoisen kokonaisuuden. Linjakas viini kalan kaveriksi toimi kivasti.

Jälkiruokana keväisesti (ja ehkä hieman mielikuvituksettomasti) raparperipiirakkaa ja jäätelöä. Annoksen seurana 'Schlossgut Dielin Dorsheim Riesling Auslese -15. Klassinen makea riesling, jossa runsas jäännössokeri ja hammaskiilteet räjäyttävä hapokkuus kättelevät keväisessä kukkivassa sitruslehdossa. Can't go wrong with that.

Seuraavana ravintolana jo useampana vuonna viinivalikoimallaan vakuuttanut GP Tuulensuu Hämeenpuiston laidassa. Kyseessä on ravintola, johon päädymme aina kun olemme kaupunkiin kävellessämme miettineet että mihinköhän sitä oikein menisi syömään. Maistoimme useamman loistavan ja erityyppisen viinin, jotka kuitenkin olivat vain ohut siivu tarjonnasta.


Ensin meidät vakuutettiin Raumlandin ikääntyneellä (2005) blanc de noirs sektillä: Paahteinen, runsastuoksuinen viini, jonka aromeissa marjaisuus nousi hyvin taustalta esiin. Erittäin kuiva, mukavasti pyöristynyt, pitkä ja pehmeä jälkimaku. Sanalla sanoen herkullinen viini, joka oli kenties illan viinillinen tähti. Tätä kannataa jokaisen käydä maistamassa.

Seuraavana jotain erilaista, nimittäin Weegmüllerin Scheurebe. Viini tuoksultaan kukkea ja eksoottisen hedelmäinen muistuttaen terpeenisyydessään muscat'a Viini kuitenkin yllättää suussa linjakkuudellaan ja hapoillaan, jotka pitävät hedelmäkorisektorin aisoissa. Kokonaisuus miellyttävä, ja toimii hyvin sekä terassilla siemailtuna että ruokaviininä.


Kolmantena valkoisena vielä Von Winningin riesling gutswein, joka on kukkainen ja yrttinen viini ilman monien rieslingien yltiöilmeistä sitruksisuutta Täysin kuiva, keskitäyteläinen ja arkkityyppistä rieslingiä kevyempihappoinen, minkä vuoksi yhdistettävissä muullekin kuin rasvaa tihkuville makkaroille.

Punaisista maisteltiin Spätburgunderereita, joista Dautel oli enemmän "old school" saksalainen punaviini: Havuaromia, kirpeää karpaloa, metsänpohjaa tuoksussa, suussa runsaat terävähköt hapot ja kepeät tanniinit. Selkeä, herkullinen ja dokailtava makkara/schnizelviini.

Toinen punainen oli runsaampi Mohr Spätburgunder Nahen alueelta, lämpimältä vuodelta 2015.
Tässä oli jo modernimmin kypsää punaista marjaa, sopivasti tynnyrin tuomaa mausteisutta. Viini oli sopivan pyöreä ja kypsä, ja olisi voinut hyvin pärjätä burgundilaiseksi naamioituneena.

Ruokapuolella Tuulensuu tarjoili keväisesti parsaa valmistettuna reilussa pubihengessä: Saimme maistaa kahta annosta, joista molemmissa oli puntillinen parsaa. Toisessa annoksessa keitettynä ja uusien perunoiden kanssa voissa, toisessa taas belgihenkeen uunissa kuorrutteen alla pekonin ja perunoiden kanssa paahdettuna. Rehtejä parsa-annoksia, joiden jälkeen ei takuulla jää nälkä.

Tuulensuu on ehdottomasti ykkösvalinta, jos haluaa lähteä rieslingviikoille viini edellä. Jokaiselle löytyy jotakin, ja henkilökunta availee kiinnostavia pulloja etenkin viikonloppuisin lasitarjoiluun varsin vapaalla kädellä (yhtä paljon kuulemma itse maistettavaksi kuin asiakkaille...)

Seuraavana ravintolana Winebridge, johon petyimme kovasti vieraillessamme heti avaamisen jälkeen. Ravintolassa viinejä meille esitteli Timo "herra itte" Jokinen.

Saimme maistaa Moselin klassikkotuottaja Prümin Wehlener Sonnenuhr Devonia vuodelta -09. Viini oli jo kullankeltainen sävyltään, sen tuoksu valkokukkainen, hieman hunajainen ja aivan aavistuksen petrolinen. Tuoksu oli hienovarainen, eikä mikään komponentti dominoinut ylenmäärin. Suussa aavistuksen jäännössokerinen, joskin ikä oli jo syönyt sokerista terävän makeuden. Happoa oli edelleen mukavasti, kokonaisuus miellyttävän tasapainoinen ja aromimaailma moniulotteinen.

Toisena kuivana viininä simppelimpi Frank John Pfalzista: Hyvä perusriesling, jossa sitruunaa-kukkaa-ruohoa. Vain minimaalisesti makeutta, Pfalz-tuuliin kohtalaisesti bodya ja oiva sitruksinen hapokkuus.

Pieninä ruoka-annoksina tarjoiltiin currywurstia ja kirkasta, etikkaista perunasalaattia. Molemmat annokset olivat klassikkoja, jotka oli toteutettu varmalla kädellä. Viineistä on sanottava, että simppelimpi Frank John toimi näiden ruokien parina paremmin: Runsas nuori hapokkuus vaadittiin rasvaiselle makkaralle, ja etikkainen perunasalaatti tuntui hieman pahoinpitelevän Prümin sinänsä upeaa viiniä.

Makeina maistelimme vielä moselilaiset makeat Urziger Wurzgarten Riesling TBA:t 2010 ja 2007. Näistä etenkin nuorempi oli erittäin äitelän makea, ja vaikka siinä happoa olikin tuntui viini suussa sellaisenaan hieman turhan paksulta ja jätti aavistuksen epämiellyttävän makean kalvon. 2007 oli hieman tasapainoisempi. Jälkiruokana tarjottiin klassinen omenastruudeli, jonka voitaikinakuori oli rapea ja lehtevä kuten asiaan kuuluu. Struudeli ei ollut kuitenkaan kovin makea, joten mielestämme viinit olivat jälkiruuille turhan sokerisia.

Winebridge vaikutti nyt omistajan esittelemänä toimivalta: Pieniä kaatoja ja maistelua pyritään tuomaan mukaan ruokailuun. Ravintolassa myös järjestetään runsaasti teemailtoja, jotka ovat takuulla mielenkiintoisia. Edellisen käynnin perusteella olimme varsin pettyneitä, mutta kenties vuosi on tehnyt tehtävänsä käymme varmasti maistelemassa Winebridgen anteja jatkossa uudemman kerran. Toivottavasti isännän viini-ideologia on välittynyt henkilökunnalle vuoden aikana, sillä viimeksi siitä ei ollut tietoakaan.

 Neljäntenä ravintolana oli Ravinteli Bertha, jossa saimme maistamisen lisäksi kuulla saksalaisen rieslingin historiasta. Ravintolapäällikkö Markus Saavalainen kertoi, että toisen maailmansodan jälkeen maassa oli tarhoja noin 30 000 hehtaaria, ja maahan on pitkään ollut tunnettu ns.bulkkiviineistä. 80-90 luvun vaihteessa paikallinen viininkulutus väheni huomattavasti ja sen jälkeen piti löytää saksalaiselle rieslingille uudet markkinat. Saksan viinitiedotus on tehnyt tässä huikean työn varsinkin pohjoismaissa, jossa riesling on edelleen todella iso juttu -huomattavasti suuremmassa määrin kuin muualla maailmassa. Saksan viinitiedotus on tuonut saksalaisen rieslingin kaikkien huulille tinkimättömällä markkinointityöllä, joka on sisältänyt sekä kuluttajien että ammattilaisten tietoisuuden lisäämistä eri tavoilla. Yksi hyvä esimerkki on jokakeväiset riesling-ja spätburgunderviikot.

Viinit, joita Berthassa maistoimme olivat pääasiassa J.B.Beckerin viinitalolta. J.B Becker on tunnettu erityisesti kuivista Rheingaun rieslingeistä, joista saimme maistaa Walluferin Walkerbergin tarholta tulevaa Spätlese Trockenia vuosikerroissa 2012 ja 1992. Vuosikerta 2012 oli mineraalinen, petroolinen ja sitruksinen tuoksultaan. Maussa mineraalisuus ja sitruksisuus maistuivat hienosti hyvien happojen säestämän. Vuosikerta 1992 oli tuoksultaan huomattavasti petroolisempi ja hunajaisempi kuin vk 2012. Maku oli kuiva, erittäin pitkä ja todella monivihahteinen. Todella hyvin ikääntynyt viini. Oppikirjaesimerkki kuivasta saksalaisesta rieslingistä. Kolmas valkoviini loi Schloss Lieser Niederberg Helden Riesling Auslese 2016 joka oli tuoksultaan makean persikkainen, aavistus limen kuorta ja kukkaisuutta. Maku oli persikkainen, aavistuksen petrolinen ja makean sitruunainen. Pitkä jälkimaku.

Varsinaista erillistä rieslingviikkojen menua ei Berthassa  ole tarjolla vaan viikkojen aikana tarjotaan viinipaketissa valikoima erilaisia rieslingejä-ja spätburgundereita. Maistoimme 3 talon alkuruokaannosta ja taas muistimme miksi Bertha on niin kovatasoinen ravintola. Ensimmäisenä taivaallinen parsa-annos valkoisesta parsasta, kermakastikkesta savustetusta skreiturskasta. Vaatimaton annos ulkonäöltään, mutta suussa varsinainen makujen ilotulitus. Miten joku keksii yhdistää parsan ja raastetun savustetun kalan? Viineistä varsinkin Schloss Lieserin Auslese toimi annoksen kanssa todella hyvin.  Toinen suosikkiannokseni oli paahdettu kuningasosterivinokas, hiivapyre ja mizuna, joka Saavalaisen mukaan jakaa mielipiteitä. Minä rakastin sienen umamia ja hiivakastikkeen makua, mutta osa ei voi sietää hiivasta mieleen tulevaa mielleyhtymää kiljuun. Upea annos joka taas vahvisti minun käsitystäni Berthan sijoitusta kaupungin kovimpien ravintoloiden joukossa.

Ilta päättyi koko bloggaajaporukan osalta Ravintola Periscopeen, jonka maisemat ovat taatusti kaupungin parhaat. Upea miljöö ja uniikki sijainti ei valitettavasti pelastanut hieman ailahtelevaa keittiötä. Osa annoksista oli hyviä, mutta osa kompasteli pahasti. Viineissä ravintolalla oli tarjolla mukava kattaus saksalaisia herkkuja, josta roséviinin ystävien kannattaa maistaa Dautelin rosé.

Joulukalenterin 21. luukku: Vuoden 2018 parhaat

Joka vuosi olemme osana joulukalenteria tavanneet summata yhteen kuluneen vuoden parhaat viini- ruoka- ja matkakokemukset, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Vuonna 2018 säväyttäviä viinejä oli ehken hieman aiempaa harvemmassa, mutta  muita mukavia kokemuksia riitti.

Vuoden ruuanlaittoväline oli ehdottomasti keväällä hankittu kamado-grilli, joka mullisti mökkiruuanlaiton. Bastardilla on savustettu, grillattu, pintapoltettu ja etenkin paistettu pizzaa, josta tulee 350-asteisessa hiilihornassa aivan eri tuote kuin kotiuunissa! Vahva suositus kaikille ensi kesänä grillin hankintaa harkitseville.

 Vuonna 2018 teimme reissut Portugaliin ja Kataloniaan sekä pyörämatkan Ahvenanmaalle, mutta vuoden paras ravintolakokemus löytyi vain parin kilometrin päästä kotoa: Ravintola Kajo on onnistunut joka visiitillä tarjoamaan jotain uutta ja villiä: Annosten valmistustekniikat ja raaka-aineyhdistelmät ovat yllättäviä ja ennakkoluulottomia ja ainakin toistaiseksi ne ovat olleet myös erittäin osuvia. Joko Kajon keittiöllä on taianomainen kyky yhdistää makuja ja tekstuureja tai vaihtoehtoisesti siellä tehdään valtava määrä testiannoksia, joista poimitaan huiput listalle. Oli miten oli, tämä ravintola kannattaa pitää korvan takana.

Vuoden pörröinen olo-palkinto menee Prioratille ja Falsetin kaupungille. Parin vuoden tauon jälkeen vierailu kyseisella viinialueella oli kuin kotiinpaluu, jotenkin: Vierailu tutuilla tuottajilla Gratallopsissa, pitkä lounas Celler de l'Aspicissa, aperetiivit Hostal Sportin terassilla. Näin sen vain pitää mennä.

Vuoden ruokakauppapalkinto menee itseoikeutetusti Tampereen parhaalle eli kauppahallille. Tästä pohjoismaiden suurimmasta (Vaviskoon Helsingit ja Kööpenhaminat) hallista löytyy loistavia tuotteita, useampi ravintola, olutbaari, henkilökohtaista palvelua, kulttuuria ja aitoja kohtaamisia. Prisman kassan nimeä et muista, mutta juustot ostetaan aina Harrilta ja vihannekset Minnalta.

Papukaijamerkin saa vielä kauppahallin päätös aloittaa syksyllä iltahallit: Kunkin kuun ensimmäisenä perjantaina kauppahalli pitää ovensa auki pidempään. 4 vuodenaikaa ja muut lounasravintolat tarjoavat aikaista illallista nälkäisille, Flindassa voi ottaa oluen naatiskelle DJ-musiikista ja hallin vilinästä. Kotiin saa vielä viikonloppua varten kaiken tarvitsemansa kukkien, kenkien, sardiinien ja maa-artisokkien väliltä.

Vuoden kiinnostavin viinialue oli ehdottomasti Colares Portugalin rannikolla Lissabonin länsipuolella. Manner-Euroopan läntisimmän pisteen eteläpuolella viljellään viiniä miltei mahdottomissa olosuhteissa, mutta tulokset puhuvat puolestaan. Ramisco-punkut vaativat aikaa, ja maistettu 1990-luvun Viuva Gomes oli vielä turhan tiukka. Kaapissa odottaa onneksi vuosikerran -68 pullo...

Vuoden paras pyöräkohde oli Turku ja Ahvenanmaa. Turun ympäristöstä löytyy kivoja pyöräreittejä ja kaupungista mittava ja laadukas ravintolatarjonta. Pyöräilijöille annettakoon lämmin suositus Sergio's al mare-pizzerialle Ruissalon telakalla. Ahvenanmaalle pääsee Turusta näppärästi, ja saari on tasaisuutensa vuoksi pyöräilijän unelma. Kastelholman linnan kupeesta löytyy Smakby, johon kaikkien Ahvenanmaalla pyörähtävien kulinaristien kannattaa tutustua.

Vuoden säväyttävin punaviini oli tänä vuonna (mahdollisesti nauttimisympäristön vuoksi) Ferrer Bobetin Vinyes Velles 2013. Raikkaan pään Priorat, joka oli vielä nuori ja kulmikas mutta silti tasapainoinen. Näitä on pakko hankkia kotiinkin, vahva suositus jos jossain törmää!

Valkoviinipalkinto jää tänä vuonna jakamatta, koska viiden minuutin miettimisellä ei nouse mieleen mitään päräyttävää. Pari kuukautta sitten nautittu Wittmannin riesling nousee lähelle, mutta ei sekään ollut varsinainen tajunnanräjäyttäjä.

Paras aperatiivi oli tänä vuonna vermutti: Näitä maisteltiin erilaisia sekä Portugalissa että Kataloniassa, ja reissujen jälkeen tilattiin erilaisia myös kotiin. Nauti karvauden ja makean liitosta hyvin jäähdytettynä ja hitaasti!

Vuoden comfort food-palkinto menee hapanjuuripizzalle, jota on paistettu nyt joka sunnuntai viiden vuoden ajan. Tekniikka alkaa olla hallussa, vaikkakin tuotantomäärän skaalaaminen suuremmalle porukalle tuottaa edelleen haasteita.

Ja sitten viimeisenä julistetaan (*rumpujen pärinää*) yleisen sarjan voittaja, joka on tänä vuonna ehdottomasti kesä. Edellisestä olikin vuosia, joten otetaan heti ensi vuonna uudestaa. Jooko ?

Viinintekijäillallinen Bernhard Kirstenin kanssa Kajossa

Kun useita kuukausia sitten huomasimme sähköpostissa ilmoituksen Kirstenin viinintekijäillallisesta, varasimme paikat lähes välittömästi. Olimme maistaneet Kirstenin viinejä pitäneet etenkin tämän Moselilaisen tilan omilla juurillaan kasvavien riesling-köynnösten rypäleistä tehdystä Riesling 1904-viinistä, joka on melkoinen helmi. Vähintään yhtä tärkeä syy kuin Kirstenin viinit oli kuitenkin se, että illallinen järjestettiin ravintola Kajossa, josta olemme kirjoittaneet jo aiemminkin.

Illallinen alkoi mukavasti Kirstenin Riesling sektillä, joka on muistaaksemme kahden vuoden 2014 ja 2015 cuveé. Toisin kuin useimmat suuremmassa mittakaavassa valmistetut sektit, tämä tehdään perinteisellä metodilla eli toinen käyminen tapahtuu pullossa. Viini on tuoksultaan kohtalaisen makeankin hedelmäinen, siinä on hillottua sitrusta ja hunajaa. Suussa viini yllättää lineaarisella, puhtaan mineraalisella maullaan: Tuoksu antaa odottaa runsaampaa viiniä, mutta tämä soljuu suussa kuin purovesi. Jälkimaku kuitenkin nostaa taas esiin enemmän sitrusta ja se hunajaisuuskin jää kuiskimaan takanielusta yhdessä raikkaan mineraalisuuden kanssa. Viini on ruokahalun herättävä aperatiivi, mutta toimii varmasti hyvin alkupalojenkin kanssa.

Ensimmäisenä viininä on varsinainen erikoisuus, nimittäin moselilainen sauvignon blanc. Tätä rypälettä viljellään koko Moselissa 9 hehtaarilla, ja yksi näistä on Kirstenillä. Sauvignonia on istutettu, koska viimeiset kymmenen vuotta ovat Bernhard Kirstenin mukaan osoittaneet, että mikäli ilmaston lämpeneminen jatkaa kulkuaan odotetusti, ei Moselissa enää tulevaisuudessa voi tuottaa sellaista rieslingiä mihin on aikojen saatossa totuttu. Niinpä alueen tuottajien tulee sopeutua, ja rypälevailkoiman monipuolistaminen on osa tätä strategiaa.

Viini on tuoksultaan jopa pelottavan SB: Runsas herukan/tomaatinlehtinen viherys, yhdistyneenä jopa passionhedelmäiseen eksoottisuuteen. Aromimaailma kuitenkin kesyyntyy suussa yllättävästi: Viini on hapokas, aivan aavistuksen jäännössokerinen makeus antaa runkoa. Rakenne tasapainottaa tuoksun aromimaailmaa, ja suussa viini on nautittava myös tällaiselle, joka ei varsinaisesti kuulu sauvignon blancin fanikerhoon. Vielä parempi viini oli sille yhdistetyn annoksen kanssa: Herukanlehtiöljyssä konffattu taimen yhdessä villin pikkelöityjä kasviksia sisältävän salaatin kera vei viinistä viimeisenkin herukkaisuuden ja yhdistelmä soi suussa harmonisesti. Överiksi vedetty herukkaisuus tasapainotti jopa viinin tuoksun, ja suussa jäljelle jäi miellyttävä hedelmäisyys ja kirpakka hapokkuus. Viini tuntui annoksen kanssa jollakin tavalla kypsemmältä kuin sellaisenaan. Yksi illan oivaltavimpia ruoka-viinipareja.

Seuraavaksi lasiin kaadettin toinen 'sopeutumisviini', nimittäin pinot Blanc de Noir. Kirsten kutsuu tätä jostain syystä blanc de noiriksi, mutta mielestämme viini oli kyllä selkeästi rosé: väri muistutti hailakkaa provencen roséviiniä. Tuoksussa oli hentoa yrttisyyttä ja kivellisten hedelmien, ehkäpä persikan aromia. Melko runsasrakenteinen, hapokas ja aivan aavistuksen kuorikontaktitanniinia sisältävä viini oli paritettu villille tartarille: Naudanpaistiin oli hakattu sekaan oliivia, lisukkeena muun muassa pikkelöityä koivunlehteä ja kaiken kruununa erittäin syvän makuinen hiiliemulsio. Nimensä mukaisesti villi annos toimi viinin kanssa hyvin, ja massaan jauhetut oliivit leikittelivät mielikuvatasolla viinin Provencesta muistuttavan värin kanssa. Myös makumaailmat kohtasivat, melko runsasarominen ja rakenteikas viini kesti hiilen ja villiyrtit ja hapokkuus leikkasi tartaria nätisti.

Seuraavana laasiin Weissburgunder Barrique: Nimensä mukaisesti tammessa kypsynyt Pinot Blanc, jonka aromimaailma on varsin tuhti: hieman kukkaiselle pohjalle on tammikypsytyksellä rakennettu reilusti pähkinäisyyttä, voita ja aavistus savuisuutta. Viinin rakenne on suussa runsas kuten tuoksu antaa odottaa. Moselin edelleen kuitenkin melko viileässä ilmastossa rypäleet jäävät hapokkaiksi, ja tämä hapon ja tammen tuoman täyteläisen paahteisuuden leikki on tämän viinin juju. Olemme itse asiassa aiemminkin maistaneet reilusti tammitettuja, burgundin valkoisista lajikkeista valmistettuja viinejä joissa sama teema on toiminut oivallisesti. Paras esimerkki näistä lienee Rheinhessenin Weingut Winterin Chardonnay, jota jokaisen siihen törmäävän kannattaa ehdottomasti maistaa.

Kirstenin Weissburgunder sai ruokaparikseen veroisensa annoksen: 300 asteessa mustaksi kokonaisena grillatun lantun, jonka sisus oli tämän jälkeen kaivettu ulos ja maustettu sopivasti. Tämän lisäksi annoksessa oli ainakin kuivattua mustajuurta, kurkkulientä ja melonisalaattia. Viimeinen kuulostaa oudolta, mutta toimi hyvin yllättävästi: Grillattu lanttu oli makeutunut, ja vaikka aromimaailma on melonissa ja lantussa hyvin erilainen, nivoutui annos mukavasti kokonaisuudeksi. Viini toimi myös, kuten voi kuvitellakin: Aromiltaan runsaan paahteinen viini mustaksi grillatun
lantun kanssa oli itsestäänselvä menestys, etenkin kun hapokkuus taittoi annoksen makeutta.

Sitten päästiin asiaan: Riesling 1904, joka on siis sikäli harvinainen viini, että se valmistetaan omilla juurillaan kasvavien yli 100-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Omajuuristen köynnösten sanotaan ilmentävän aivan erityisen hyvin Moselin liuskekivimaaperää, ja näin on ainakin tämän viinin kohdalla: Tuoksu on valkokukkainen, persikkainen ja kypsä. Suussa viini on täyteläinen, aavistuksen makea ja hunajainen. Hapokkuus on melko runsas, viinihappovetoinen. Jälkimaku on moniulotteinen, paletille nousee yrttisyyttä, kypsää sitrusta ja kukkaisuutta.

Viini tarjottiin hyvin reppaasti grillatun possunkyljen ja risoton tapaan valmistetun quinoapuuron sekä grillatun sipulin kera. Tässä parissa viini ei mielestämme täysin päässyt loistamaan, sillä sen hapokkuus on pehmeämpi kuin mitä tämä runsas ja melko rasvainen annos olisi meistä vaatinut nuoren ja terhakkaan omenahappoisen viinin raikastamaan suuta. Annos sinänsä oli varsin maukas, etenkin parmesanilla ryyditetty quinoapuuro oli herkkua.

Loppuun vielä Riesling Feinherb jälkiruuan kera: Puolikuiva viini on aromeitaan edellistä sitruksisempi ja vaaleakukkainen. Suussa viekotteleva makeus tuntuu hentona, hapot kutkuttelevat mukavasti. Jälkiruokaparina tälle mustikkaa ja limesorbeta: Raikas ja kepeä jälkiruoka samankaltaiselle viinille.

Kirstenin viinit olivat jälleen kerran osoitus siitä, että Saksasta tulee nykyään paljon muutakin kuihn rieslingiä, jopa Moselista jota pidetään tuon Saksan kansallisrypäleen mekkana. Kajo vakuutti jälleen kekseliäästi suomalaista ja välimerellistä makumaailmaa yhdistävillä annoksillaan ja mielikuvituksellisilla makupareillaan. Pienenä miinuksena tällä kerralla illan rytmitys: Annosten välit venyivät varsin pitkiksi, ja viiden ruokalajin menun pääruoka tarjoiltiin vasta kolme tuntia aterian alun jälkeen. Lineekö ollut tarkoituksellinen valinta vai keittiön tottumattomuus yhdessä aallossa tapahtuvaan ateriointiin, muuta seuraavana päivänä töihin joutuneen illan pituus pääsi yllättämään. Joka tapauksessa ilta toi taas omaankin ruuanlaittoon ja viinien yhdistämiseen ideoita, ja ainakin hiilellä infusoitu öljy menee takuulla joulun seudussa testiin!

Ja niin, niitä Kirstenin viinejähän saa Delicatukselta.

Tampereella tapahtuu elokuussa 2018

Kuva@ ravintola Henriks

Tamperelaisia ja täällä mahdollisesti vierailevia viinin ja ruuan ystäviä hemmotellaan elokuussa, kun kaupunki tuntuu olevan yhtä ruuan juhlaa. Tapahtumia on niin paljon, että kaikkiin ei ehdi mitenkään osallistua vaikka mieli tekisi.

Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna on ensinnäkin Gastropub-ketjun järjestämä siideri- ja tapasfiesta pantin talon sisäpihalla 3.-5.8. Tämä on ainoa siidereihin keskittyvä kesätapahtuma Suomessa, joten tänne ainakin aiomme lauantaina iltapäivällä ehtiä maistelemaan siidereitä, joita esittelemässä on tuottajia Suomesta, Espanjasta, Saksasta, Ranskasta sekä Briteistä ja Irlannista. Hauska päästä vertailemaan eri alueiden tyylejä, näin laajaa kattausta on harvoin tarjolla!

Kuva@ Deli 1909 &Wine bar

Perinteiset Pintxo-viikot tulevat 13.-17.8. Tapahtuma on viimeisen parin vuoden aikana räjähtänyt käsiin, ja mukana on tänä vuonna jo 55 ravintolaa. Laajentuminen on osin hieman laskenut laatua, mutta valitsemalla paikat oikein pääsee Tampereella aitoon Baskitunnelmaan muutamalla eurolla per annos. Jos kelit pysyvät yhtä helteisinä kuin tähän saakka, on alkuillan pintxokierros terassilta toiselle  takuuvarma ohjelmanumero.

Näiden tapahtumien lisäksi Ravintola C juhlii kymmenvuotissyntymäpäiviään ja tarjoaa koko elokuun ajan 3 ruokalajin menun 40 eurolla. Koska C on aina loistava, suosittelemme lämpimästi. Varaukset tästä!

Ravintola Henriksissä on elokuun alkupuolella voimassa kesäinen pikkurahan pop-up-menu: alkuruuat pilkkahintaan ja pääruuatkin edullisesti! Tänä vuonna pop up:n pääosassa on kotimaiset järvikalat ja kasvikset.  Koko menu näyttää irtoavan alle kolmella kympillä, joten vahva suositus!

Tämän lisäksi Tampereelle on avattu lukuisia uusia ravintoloita joissa pitäisi ehtiä vierailla: Wine Bridge avasi Hallituskadulle aivan juuri, Ylöjärven Miss Ada on edelleen kokematta, Kajon lounas pitäisi käydä maistamassa. Kuumakin on. Kiire tulee lomalla.