Illallinen alkoi mukavasti Kirstenin Riesling sektillä, joka on muistaaksemme kahden vuoden 2014 ja 2015 cuveé. Toisin kuin useimmat suuremmassa mittakaavassa valmistetut sektit, tämä tehdään perinteisellä metodilla eli toinen käyminen tapahtuu pullossa. Viini on tuoksultaan kohtalaisen makeankin hedelmäinen, siinä on hillottua sitrusta ja hunajaa. Suussa viini yllättää lineaarisella, puhtaan mineraalisella maullaan: Tuoksu antaa odottaa runsaampaa viiniä, mutta tämä soljuu suussa kuin purovesi. Jälkimaku kuitenkin nostaa taas esiin enemmän sitrusta ja se hunajaisuuskin jää kuiskimaan takanielusta yhdessä raikkaan mineraalisuuden kanssa. Viini on ruokahalun herättävä aperatiivi, mutta toimii varmasti hyvin alkupalojenkin kanssa.
Ensimmäisenä viininä on varsinainen erikoisuus, nimittäin moselilainen sauvignon blanc. Tätä rypälettä viljellään koko Moselissa 9 hehtaarilla, ja yksi näistä on Kirstenillä. Sauvignonia on istutettu, koska viimeiset kymmenen vuotta ovat Bernhard Kirstenin mukaan osoittaneet, että mikäli ilmaston lämpeneminen jatkaa kulkuaan odotetusti, ei Moselissa enää tulevaisuudessa voi tuottaa sellaista rieslingiä mihin on aikojen saatossa totuttu. Niinpä alueen tuottajien tulee sopeutua, ja rypälevailkoiman monipuolistaminen on osa tätä strategiaa.
Viini on tuoksultaan jopa pelottavan SB: Runsas herukan/tomaatinlehtinen viherys, yhdistyneenä jopa passionhedelmäiseen eksoottisuuteen. Aromimaailma kuitenkin kesyyntyy suussa yllättävästi: Viini on hapokas, aivan aavistuksen jäännössokerinen makeus antaa runkoa. Rakenne tasapainottaa tuoksun aromimaailmaa, ja suussa viini on nautittava myös tällaiselle, joka ei varsinaisesti kuulu sauvignon blancin fanikerhoon. Vielä parempi viini oli sille yhdistetyn annoksen kanssa: Herukanlehtiöljyssä konffattu taimen yhdessä villin pikkelöityjä kasviksia sisältävän salaatin kera vei viinistä viimeisenkin herukkaisuuden ja yhdistelmä soi suussa harmonisesti. Överiksi vedetty herukkaisuus tasapainotti jopa viinin tuoksun, ja suussa jäljelle jäi miellyttävä hedelmäisyys ja kirpakka hapokkuus. Viini tuntui annoksen kanssa jollakin tavalla kypsemmältä kuin sellaisenaan. Yksi illan oivaltavimpia ruoka-viinipareja.
Seuraavaksi lasiin kaadettin toinen 'sopeutumisviini', nimittäin pinot Blanc de Noir. Kirsten kutsuu tätä jostain syystä blanc de noiriksi, mutta mielestämme viini oli kyllä selkeästi rosé: väri muistutti hailakkaa provencen roséviiniä. Tuoksussa oli hentoa yrttisyyttä ja kivellisten hedelmien, ehkäpä persikan aromia. Melko runsasrakenteinen, hapokas ja aivan aavistuksen kuorikontaktitanniinia sisältävä viini oli paritettu villille tartarille: Naudanpaistiin oli hakattu sekaan oliivia, lisukkeena muun muassa pikkelöityä koivunlehteä ja kaiken kruununa erittäin syvän makuinen hiiliemulsio. Nimensä mukaisesti villi annos toimi viinin kanssa hyvin, ja massaan jauhetut oliivit leikittelivät mielikuvatasolla viinin Provencesta muistuttavan värin kanssa. Myös makumaailmat kohtasivat, melko runsasarominen ja rakenteikas viini kesti hiilen ja villiyrtit ja hapokkuus leikkasi tartaria nätisti.
Seuraavana laasiin Weissburgunder Barrique: Nimensä mukaisesti tammessa kypsynyt Pinot Blanc, jonka aromimaailma on varsin tuhti: hieman kukkaiselle pohjalle on tammikypsytyksellä rakennettu reilusti pähkinäisyyttä, voita ja aavistus savuisuutta. Viinin rakenne on suussa runsas kuten tuoksu antaa odottaa. Moselin edelleen kuitenkin melko viileässä ilmastossa rypäleet jäävät hapokkaiksi, ja tämä hapon ja tammen tuoman täyteläisen paahteisuuden leikki on tämän viinin juju. Olemme itse asiassa aiemminkin maistaneet reilusti tammitettuja, burgundin valkoisista lajikkeista valmistettuja viinejä joissa sama teema on toiminut oivallisesti. Paras esimerkki näistä lienee Rheinhessenin Weingut Winterin Chardonnay, jota jokaisen siihen törmäävän kannattaa ehdottomasti maistaa.
lantun kanssa oli itsestäänselvä menestys, etenkin kun hapokkuus taittoi annoksen makeutta.
Sitten päästiin asiaan: Riesling 1904, joka on siis sikäli harvinainen viini, että se valmistetaan omilla juurillaan kasvavien yli 100-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Omajuuristen köynnösten sanotaan ilmentävän aivan erityisen hyvin Moselin liuskekivimaaperää, ja näin on ainakin tämän viinin kohdalla: Tuoksu on valkokukkainen, persikkainen ja kypsä. Suussa viini on täyteläinen, aavistuksen makea ja hunajainen. Hapokkuus on melko runsas, viinihappovetoinen. Jälkimaku on moniulotteinen, paletille nousee yrttisyyttä, kypsää sitrusta ja kukkaisuutta.
Viini tarjottiin hyvin reppaasti grillatun possunkyljen ja risoton tapaan valmistetun quinoapuuron sekä grillatun sipulin kera. Tässä parissa viini ei mielestämme täysin päässyt loistamaan, sillä sen hapokkuus on pehmeämpi kuin mitä tämä runsas ja melko rasvainen annos olisi meistä vaatinut nuoren ja terhakkaan omenahappoisen viinin raikastamaan suuta. Annos sinänsä oli varsin maukas, etenkin parmesanilla ryyditetty quinoapuuro oli herkkua.
Kirstenin viinit olivat jälleen kerran osoitus siitä, että Saksasta tulee nykyään paljon muutakin kuihn rieslingiä, jopa Moselista jota pidetään tuon Saksan kansallisrypäleen mekkana. Kajo vakuutti jälleen kekseliäästi suomalaista ja välimerellistä makumaailmaa yhdistävillä annoksillaan ja mielikuvituksellisilla makupareillaan. Pienenä miinuksena tällä kerralla illan rytmitys: Annosten välit venyivät varsin pitkiksi, ja viiden ruokalajin menun pääruoka tarjoiltiin vasta kolme tuntia aterian alun jälkeen. Lineekö ollut tarkoituksellinen valinta vai keittiön tottumattomuus yhdessä aallossa tapahtuvaan ateriointiin, muuta seuraavana päivänä töihin joutuneen illan pituus pääsi yllättämään. Joka tapauksessa ilta toi taas omaankin ruuanlaittoon ja viinien yhdistämiseen ideoita, ja ainakin hiilellä infusoitu öljy menee takuulla joulun seudussa testiin!
Ja niin, niitä Kirstenin viinejähän saa Delicatukselta.
