Viinilehden vuoden parhaat 2013

KalevanViiniklubi aktivoitui jälleen maistamaan viinilehden ehdokkaat vuoden puna- ja valkoviineiksi. Tänä vuonna ehdokkaat olivat keskimäärin hieman viimevuotista kalliimpia, keskimääräinen pullohinta meni yli kahdenkymmen euron. Punaisissa finalistiehdokkaissa oli aavistus toistoa: Vina Pedrosa crianza oli ehdolla tänäkin vuonna, vuosikerta  toki oli seuraava. Muina ehdokkaina olivat Te Kairanga Runholder Pinot Noir 2009 ja NortonPrivada 2010. Valkoisella puolella pysyttiin tiukemmin vanhassa maailmassa, ehdolla oli klassinen alsacelainen riesling, Trimbach reserve 2010, Chablis Laroche 1er cru Vaudevey 2009 ja viimevuotiseen tapaan itävaltalainen viini, tällä kerralla riesling Bründmayer 2011.

Maistamassa oli yhdeksän viiniklubilaista, ja ensiksi maistettiin valkoisia puolisokkona. 

Ensimmäisessä lasissa tuoksu oli hillitty, hennon omenainen,kostean kivinen.Osalle tuli siitä mieleen katkarapu. Suussa tämä viini oli melko hento, maistui voimakkasti mineraaliselle ja aavistuksen omenaiselle. Hedelmä-aromit olivat melko lailla taka-alalla. Hapot olivat todella raikkaat. Maku oli pitkähkö, mineraalisen villasukkainen. Vaatii ehdottomasti ruokaa kylkeen, vaikkapa niitä katkarapuja ? Hyvä viini, vaatii keskittymistä. Aukesi hetken lasissa oltuaan ja hieman lämmettyään anteliaammaksi.

Toinen viini oli vuoltu eri kivestä. Tuoksussa oli perikkaa, kukkaisuutta, hunajaa, aivan aavistus petrolia. Suussa viini on keskitäyteläinen, aavistuksen makea. Hapokkuus pitää kokonaisuuden raikkaana. Maku on keskipitkä, haipuvan hedelmäinen. Tämä, kuten mielestämme suurin osa jäännössokeria sisältävistä viineistä, hyötyisi ruuasta: Possua, tai vaihtoehtoisesti kalaa runsaalla kastikkeella vastapainoksi hapokkuudelle ja makeudelle. Tämä voisi periaatteessa toimia melko hyvin joulupöydässä, kenties.

Kolmas valkoinen oli väriltään vaalea. Tuoksu oli vahvasti sitruksinen ja hieman kukkaisa. Maku oli ennen kaikkea raikas. Greippiä, hieman raakaakin kivellistä hedelmää, sekä runsas mineraalisuus. Tämän viinin juttu oli raikkaus: Kuin kirkas jääkylmä vuoristopuro. Englannin sanaa 'crisp' on vaikea kääntää, mutta se kuvaa viiniä jo onomatopoeettisestikin. Tämä oli hienopiirteinen viini, jossa herkät aromit yhdistyivät erittäin raikkaaseen mutta tasapainoiseen rakenteeseen.

Ensimmäisenä punaisena tuli vastaan väriltään ohuin, läpikuultavan tiilenpunainen viini. Tuoksussaan oli mansikkaa, karhunvatukkaa ynnä muita punaisia puutarhamarjoja. Lisäksi tuoksussa tuntui yllättävänkin voimakas mausteisuus, joka toi viiniin moniulotteisuutta. Maku oli keskitäyteläinen, hapokas ja melko kevyttanniininen. Maussa tumman paahteisia nuotteja. Tasapainoisen raikas ja moniulotteinen viini, joka kestää voimakkaampiakin makuja.

Toisena oli täysin erilainen tapaus: Väriltään erittäin syvä purppura, lähes musta. Tuoksussa ylikypsiä, miltei hillomaisia marja-aromeja: Herukkaa, karhunvatukkaa. Lisänä tietty savuisuus, joka toi jo tuoksussa paksun vaikutelma. Maku allekirjoitti tämän: Erittäin täyteläinen, melko matalahappoinen ja hillomaisen marjainen. Isoa ja ilmeistä.

Viimeisenä viininä oli vain hieman edellistä intensiivisemmän värinen punkku. Tuoksussa erittäin selkeä vanilja, tumman hedelmäinen, mausteinen. Vanilja tuntuu jotenkin irraalisena tuoksussa, ja on sitä myös suussa. Hapokkuus on kohtalaisen hyvä, tanniinisuus kuitenkin korostettu. Hyötyi hapesta ja parani illan mittaan.

Sitten tulos: Valkoviineissä ensimmäisessä lasissa oli tietenkin Chablis, joka ei saanut kovinkaan suurta kannatusta. Tähän saattoi toki vaikutta se, että viini ei ollut saanut yhtään happea eikä sen seurana ollut ruokaa. Toisessa lasissa oli Trimbachin riesling, jota äänesti muutama klubilainen. Viimeisenä maistetun Bründmayerin rieslingin tasapainoisuus ja raikkaus ihastutti kaikkia, ja tämä saikin vahvimman kannatuksen vuoden valkkariksi. Meistä molemmat pitivät tätä ehdottomasti parhaana. Chablis:n puolustukseksi sanottakoon, että ainakin allekirjoittanut piti sitä ruokien kanssa maistettuna varsin hyvänä ja hienovaraisena viininä.

Punaisissa klubi oli jakautuneempi. Ensimmäisessä lasissa ollut Te Kairanga miellytti monia suhteellisen raikkaalla ja marjaisalla maullaan. Myös sen mausteisuutta kiiteltiin, ei ollut tyypillinen uuden maailman marjahyökypinot. Toisessa lasissa ollut Norton oli useimpien mielestä turhan tuhti, mutta sai tämäkin hajaäänen. Viimeisenä oli jäljellä Ribera del Dueron Pedrosa, joka taisi saada eniten lempiviini-ääniä. Melko täyteläinen, kuitenkin hapokkuuden ansiosta tasapainoisempi ja raikkaampi kuin Norton. 

Kaiken kaikkiaan viinit olivat mielestämme tyypillisiä alueensa edustajia, ja ne erottuivat toisistaan puolisokkomaistossa helposti. Kaikki viinit olivat hyviä, toki myös melko tyyriitä. (Tätä ei tietenkään alkon kanssa asioidessaan voi välttää. ) Valistunut arvauksemme Berglund-Rintahuumojen valinnoiksi ovat ison markkinointibudjetin Itävalta ja aina niin ihastuttava Uusi-Seelanti. Eli Bründlmayer ja Te Kairanga (Alueensa suurimpia tuottajia tämäkin, yllättäen). Saa nähdä osuuko

 -Heikki

Pikkuisen parempaa isänpäivää

Isänpäiväksi suosittelemme hieman arvokkaampaa punaviiniä, joka löytyy alkonkin valikoimasta. Prioratin viinit ovat lähellä sydäntämme taannoisen vaellusreissun vuoksi, ja muutenkin katalonia on yksi lempikohteistamme Euroopassa. Priorat on aivan erityinen viinialue maaperänsä ja mikroilmastonsa vuoksi. Kesät ovat hyvin kuumia ja kuivia. Upeinta terroirissa on kuitenkin maaperä: llicorella-liuskekivinen maaperä, jossa on hyvin vähän orgaanista ainesta. Halkeilevassa kalliossa köynnökset kasvattavat hyvin syvät juuret ja selviävät kuivan kesän yli talven aikana syvälle kallioon varastoituvan veden ansiosta. 

Coma Vella 2005:a maistoimme hiljattain, ja pidimme varsin mukavana prioratilaisena. Viinissä tulevat mielestämme esiin alueen viineille tyypilliset piirteet varsin selkeästi. Viini on sekoite Garnacha 35%, Carinena 25 % Syrah 10 % CS 30 %. Tällainen Carnacha-Carinena-sekoite höystettynä syrah:lla ja/tai CS:lla on alueelle tavanomainen.

Tuoksussa tuntuu selkeä kypsä marjavoittoinen veto: Karhunvatukkaa, mustaherukkaa, mustikkaa. Lisäksi tuntuu makean maustepippurinen ja paahteinen aromi vuoden tynnyrikypsytyksen peruna. Prioratille tyypillisen viinin tästä tekee marjaisuuden ja mineraalisuuden liitto: liuskekiven voi maistaa suussaa, etenkin jos on tehnyt alueella viikon vaelluksen. (Pölyn ansiosta liuskekivi maistui tuolloin suussa kirjaimellisesti lounasta viinin kera polun varressa nautittaessa.) Tanniinit ovat voimakkaat, mutta selvästi pyöristyneet. Hapokkuudeltaan viini on melko maltillinen.

Viiniä kannattaa dekantoida pari tuntia ennen tarjoamista, se aukenee selvästi ja marjainen maku pääsee paremmin oikeuksiinsa.

Viinin kanssa suosittelemme sesongin mukaan hirvipaistia: Hanki haluamasi kokoinen hirven paisti, ja marinoi sitä punaviinin, oliiviöljyn, valkosipulien, pippurin, suolan ja yrttien (timjamia, salviaa…) kanssa yön yli muovipussissa jääkaapissa.  Laita tarjoilupäivänä uuniin miedolle lämmölle ja kypsennä mediumiksi (52-asteeseen).

Kastikkeeksi suosittelemme punaviini-karpalokastiketta:

Porkkanaa

juuriselleriä

salottisipulia

palsternakkaa

pippuria

laakerinlehti

timjamia

200g karpaloita

pari desiä punaviiniä

Puljongin lihalientä

Kuullota pilkottuja juureksia ja hienonnettua salottia voinokareen kanssa kattilassa. Lisää vettä ja viiniä sekä laakerinlehtiä ja timjami sekä pippureita. Lisää myös lihalientä ja karpalot. Keitä hiljaisella lämmöllä kasaan. Siilaa. Suolaa. Ennen tarjoamista lisää nokare voita.

Lisäkkeeksi sopivat syksyiset uunijuurekset: porkkanaa, palsternakkaa ja lanttua rouheiksi paloiksi, uunivuokaan öljyn, suolan ja hunajan kanssa.

Tällä viinillä ja lihaisalla, koleaan syksyyn sopivalla ruualla iskä ilahtuu!

Something Special

Viime viikonloppuna nautimme yhden elämämme parhaista viineistä. Viini oli hyvää sellaisenaankin, mutta erityisesti siihen liittyvien muistojen ja mielleyhtymien vuoksi: Viini ostettiin Katalonian reissulta, jolla esikoisemme oli mahassa mukana. Viini hankittiin ikään kuin hänen kunniakseen, avattavaksi syntymän jälkeen. Jälkikäteen huomasimme, että viinin rypäleet on poimittu samassa kuussa kuin tämän blogin kirjoittajat ovat alkaneet seurustella.

Tämä pullo hankittiin siis Recaredon talolta Sant Sadurnista. Kyseessä on talon lippulaiva, Turo D'en Mota. Vuosikerta oli 2001.  Kyseessä on ilmeisesti maailman pisimpään sakkojen kanssa kypsytetty cava, viini on saanut käydä toista käymistään 126 kuukautta. Tätä vuosikertaa on tuotettu vain 2770 pulloa.

Turo D'en motan tarha on alle hehtaarin kokoinen pläntti mäennyppylän kupeessa Sant Sadurnin luoteiskulmassa. Tarhalla kasvaa vanhoja Xarel-lo köynnöksiä, ja viini onkin siis sataprosenttinen Xarel-lo eikä sekoite kuten useimmat cavat. Viini on brut nature-kuiva. Ja mainittakoon vielä, että tämä on yksi niistä erittäin harvoista taloista, joissa toinen käyminen tapahtuu korkkikorkilla suljetussa pullossa.

Viini avattiin nyt viimein esikoisen syntymän jälkeen, aterialle tietysti. Aluksi maistettiin sellaisenaan: Hieno paahtoleipäisyys tuoksussa yhdistyneenä Xarel-lon hedelmäisyyteen, jota oli pitkästä iästä huolimatta uskomattomasti jäljellä: Persikkaa, hillottua sitruunaa. Kuplat olivat hyvin integroituneet, hitaasti nousevat. Ei kovin voimakasta kuplintaa, Italiassa tämä olisi ollut kenties frizzante. Maussa melko täyteläinen hedelmää. Voisuus tulee hienona tuomaan rakennetta, mutta hento pore ja hyvät hapot pitävät kokemuksen freesinä.

Viini muuttui, joka annoksella ja ajan kanssa. Alkuruokana olleet sinisimpukat houkuttelivat myös viinistä esiin teräksisiä ja mineraalisia piirteitä, kun taas hedelmä jäi enemmän taka-alalle. Tattirisotto sen sijaan oli niin täyteläinen, että se toi esiin hyvän hapokkuuden ja yllättäen hedelmäisyyden. Pääruokana tarjotun kanin parikyljyksen ja paahtojuuresten kanssa korostui pitkän ajan kuluessa integroituneet hiivan paahteiset aromit.

Kovien juustojen kassa tämä sen sijaan oli melko kamalaa, joten keskityimme Brie de Affinois (Kermaisista kermaisin brie, testatkaa!) ja tämän viinin nautintaan: Hillotut hedelmät ja raikastava hapokkuus, mahtava kombinaatio!

Tämä oli todennäköisesti yksi parhaista ellei paras koskaan maistamamme viini. Tosin pullo oli monella tavalla erityinen, joten arvostelukykymme saattaa olla alentunut. Mutta meille tämä oli erityistä.

-Katri ja Heikki- 

Vietti Nebbiolo Perbacco 2008

Tämä pullo jäi muistimme mukaan käteen taannoiselta Helsinginreissulta noin puolitoista vuotta sitten.

Sekoite usean eri tarhan nebbioloista. ikäännytetty 2 kertaan puussa, ensin barrique-tynnyreissä 10 kuukautta ja tämän jälkeen 16 slovenialaisissa caskeissa.

Väri on keskisyvän purppurainen, aivan hento rusehdus reunalla. Kohtalaiset jalat.
Heti avaamisen jälkeen tuoksussa päälimmimäisenä sulkeutunut tammi, vaniljaisuus, takana hento mausteisuus, ruusun vieno tuoksu tuoksu jossakin aivan etäällä. Suussa mausteisuus korostuu  juoman lämmenessä. Hapot ja suutuntuma muutenkin ovat aluksi melko kevyet. Tämä muuttuu täysin tanniinien hyökätessä: Voimakas puraisu peittää muut aistimukset hetkeksi täysin. Lopussa kuitenkin jälleen aistittavissa hento häivähdys tuosta nebbiololle ominaisesta ruusuisesta olemuksesta. Tässä vaiheessa viini oli kuitenkin selvästi tasapainoton.

Vuorokauden aukiolo tekee kummia: Tuoksussa tuntuu nyt selkeää toffeeta, vaniljaa, huomattavasti voimakkaampi ruusuinen eteerisyys edelliseen verrattuna. Myös suutuntuma on tasapainottunut, happi on tuonut tanniinisuuden rinnalle täyteläisempää hedelmäisyyttä, ja tammisuuskin on kääntynyt makeamman sorttiseksi. Tanniinit ovat edelleen voimakkaat, mutta eivät enää niin kokonaisvaltaiset kuin edellisenä päivänä. Ei siis mikään pop and pour-viini, vaatii aikaa ja ilmaa. Ja ruokaa. Jääkaapista löytynyt kypsä manchego toimii, varmasti myös täyteläiset lihapadat pelaisivat hienosti.

Kohtalainen nebbiolo siis, auki oltuaan nebbioloksi melko hyvä drinkabiliteetti sellaisenaan, mutta omiaan ruokaviinin: Riistaa pataan ja menoksi. Kokeilkaa!

Blossa-glögit vertailussa

Syksyn tuloa ei voi estää. Meillä varma merkki syksyn ja ehkä myös joulun tulosta on Blossa-kauden korkkaaminen. Tänä vuonna kävi vahinkossa niin, että viime vuoden blossan kausimakua jäi yksi pullo juomatta. Joten, kun korkkasimme glögikauden viime viikonloppuna pystyimme vertailemaan kolmea Blossa: perinteistä blossaa ja kausimauista  2012 ja 2013. Ilmeinen vertikaali, siis! Vuoden 2012 kausimaun arvion löydät tästä postauksesta.

Perinteistä blossaa meillä juodaan aina Heikin vanhempien luona jouluna, ja me molemmat olemme sitä mieltä, että perinteinen versio ei petä koskaan. Kyseessä on klassinen glögi, joka toimii meillä aina standardina, johon muita glögejä verrataan. Omassa glögiversiossa pyritään aina blossan mausteisiin, mutta vähemmällä makeudella. Tänäkin vuonna täytyy laittaa perinteinen lahjaglögi pian tulille, jotta kavereille voi antaa putelin joululahjaksi.

Viime vuoden kausimaun vaikutteet olivat vahvasti Japanin suunnalla ja maussa saattoi maistaa eniten sitruksista yuzu-hedelmää yhdistettynä inkivääriin. Kausimaku 2012 oli mielestämme kivaa vaihtelua, mutta ei sitten lopulta saavuttanut meillä suurta suosiota. Muutama lasillinen tuli 2012 makua juotua, mutta siihen se sitten jäi. Eikä vuoden ''kypsyttäminen'' makua juuri pelasta tai muuta. Ei siis mikään meidän suurin suosikki.

Tämän vuoden kausimaun kohdalla vaikutteita on haettu Taalainmaalta. Pullossa on todella kauniit värit ja etiketti houkuttelee jo ostamaan pullon. Tänä vuonna poikkeuksellista on, että Blossa ei paljasta juoman sisältöä etukäteen vaan kaikki saavat arvailla sisältöä.

Tämänvuotinen blossa on väriltään hennon punertava. Tuoksu on perinteisen glögimäinen: päälimmäisenä tuntuu meidän mielestä neilikka ja pomeranssi. Maku on kohtalaisen raikas, ja jokin hapokas marja tuntuisi makua ryhdittävän. Tämä Blossa on myös selvästi aiempia kausimakuja sekä myös perusblossaa 'kuivempi'. Alkon sivujen mukaan sokeria on Blossa2013:ssa 130 g/l, kun standardissa on 200 g/l.

Me pidämme tästä kovasti, jopa enemmän kuin tuosta perinteisestä. Tämä on niin hyvää, että hetken jo harkitsimme oman glögin uuttamisen jättämistä väliin. Mutta ei, perinteistä on pidettävä kiinni.

Ja ne mausteet; meidän arvauksemme ovat Neilikka, Pomeranssi ja Puolukka. Saa nähdä, Lucian päivänä se selviää!

-Katri ja Heikki-

Empordá, tällä kertaa jotain aivan erilaista

Kuva: Decantalo.com

Taannoin maistettu Mas Oller oli voimakasrakenteinen viini siemailtavaksi ja tuhdimpien ruokien kanssa nautittavaksi. Nyt vuorossa oli saman D.O. alueen tuotos, Castillo Pereladan Finca la Garriga.

Kyseessä on tarhaviini, mitä voidaan Empordan kohdalla pitää merkittävänä. Alueen maaperä on nimittäin hyvin vaihtelevaa, ja eri tarhojen samankin lajin rypäleet saattavat erota toisistaan hyvin merkittävästi. La garrigan tarhalla kasvaa 50-vuotiaita carnacha- ja cari nyena-köynnöksiä. Maaperä tarhalla on savipohjainen, mukana hiekkaa ja soraa.

Tähän viiniin on käytetty vain carinyena- eli samso-rypäleitä.Decantalosta tilattu pullo on varsin iäkäs, vuosikertaa 2001. Avaamisajankohta oli sopiva, sillä viini oli loistavassa iskussa!

Tuoksussa oli tummia kypsiä punaisia marjoja, selkeää mausteisuutta. Tuoksu sai odottamaan melko voimakasrakenteista ja paksuakin viiniä. Odotus ei toteutunut, suutuntuma olikin huomattavan raikas ja marjainen. Tanniinit olivat iän myötä pehmentyneet samettisiksi. Yllättävää oli kuitenkin se, että hapot olivat edelleen todella voimissaan, mikä korosti raikkautta. Maku oli pitkä ja miellyttävä, tummamarjaisesta raikkaudesta haipuvaan mausteisuuteen. Jälkeen jäi kuitenkin ennen kaikkea raikas fiilis. Aromien ja rakenteen yhdistelmä oli jännittävä. Aromit paksuhkoja, rakenne kuitenkin kevyehkon raikas mutta hapokkuuden vuoksi jämäkkä. Rakenteesta tuli mieleen lähinnä Alto Adigen tai Itävallan Pinot Noir, aromimaailma taas oli selvästi Espanjassa.

Tämä viini menisi uskoakseni loistavana parina kermaiselle possulle tai tuhdissa kastikkeessa uiskentelevalle ankalle tai sorsalle.

Mahtava kokemus. Tuoreempia vuosikertoja on edelleen saatavilla decantalosta, ja jos teette tilausta niin suosittelen lämpimästi!

Bariccia jälleen

Bariccin viinejä on tilattu jo useampana vuonna ja ehditty moneen otteeseen maistellakin. Tilan perustaja Nello Baricci on  on yksi cosorzio montalcinon alkuperäisistä jäsenistä. Tilan kuusi pientä tarhaa kattavat vain 5 hehtaarin alueen ja sijaitsevat Montsolin kukkulalla Sienan kaupungin yläpuolella etelän ja kaakon väliin viettävillä rinteillä. Kesän mittaan raakoja rypäleitä karsitaan kolmeen kertaan. Pieniltä tarhoilta rypäleet poimitaan käsin kahden päivän aikana, joten ajankohta voidaan valita täysin optimaaliseksi. Viini saa käydä noin kolme viikkoa terästankeissa. Viiniä kypsytetään tammitynnyreissä 36 kuukautta ennen pullotusta

Viikonlopun pullo oli kenkun torstain jälkeen loistava valinta Katrilta. Sokkomaistettavana oli lasissa viini, joka tuoksui raikkailta punaisilta marjoilta, hennon tammiselta ja aavistuksen yrttiseltä. Tuoksussa oli jotakin hyvin sangioveseä ja Toscanaa: tietty raikkaus yhdistettynä jonkinlaiseen lämpimän maan ja puun aromiin. Hankalasti kuvailtava ihana yhdistelmä, joka vei nenän mennessään. Suussa tämä viini täytti kaikki tuoksun lupaukset. Ensituntuma on hyvin hapokas, mikä saa viinin tuntumaan ryhdikkäältä heti alusta lähtien. Ensituntuman jälkeen aromit alkavat maistua: kirsikan ja tammen aromit ovat hienosti integroituneet, ja jälkimaussa olen aistivinani hentoja sikarin aromeja. Myös yrttistä vivahdetta nousee esiin. Tanniinit ovat edelleen melko voimakkaat ja tarttuvat sellaisenaan juotuna ikeniin. Jälkimaku on keskipitkä, ikenissä ja nielussa tuntuvan tanniinisuuden ryhdittämä.

Kokonaisuutena suutuntuma on yhtenäinen ja aromit melko hyvin integroituneet. Hapokkuus ja tanniinisuus ovat kuitenkin edelleen varsin voimakkaat, ja arvioni mukaan optimikypsyyttä saadaan odotella vielä ainakin muutama vuosi. Seuraavan pullon maistamista on suunniteltu viinin kymmenvuotissyntymäpäivien kunniaksi. Rakenteesta kertoo jotain sekin, että viini oli auki kaikkiaan 5 päivää, ja viimeinenkin lasillinen oli vielä nautittavan hapokas ja varsin tanniininen.

Viini oli kehittynyt erittäin suotuisasti puolessatoista vuodessa, edellinen pullo maistettiin takatalvena -12. Tanniinit eivät olleet enää lähestkään yhtä kireät kuin aiemmin, ja iän tuomia aromeja oli alkanut kehittyä. Tulevaisuutta odotellaan.

Viini oli toki herkullinen jo nyt, mutta kaipaili ruokaa seurakseen. Sunnuntaina viinin 4. aukiolopäivänä nautittu pizzakin toimi yllättävän hyvin, hapot saivat juuston rasvaisuudesta vastaparia eivätkä tanniinitkaan pureksineet kiusaavasti.

Loistava viini siis tämä, mutta ikää saa vielä kerätä. Onneksi samalta tuottajalta on kypsymässä myös vuosikerrat -07 ja -08 jo maistetun -06 lisäksi, jotta saamme nauttia hyvästä brunellosta vielä monta kertaa.

Lyhyesti tällä kertaa. Drink well.