Viinilehden vuoden parhaat 2013

KalevanViiniklubi aktivoitui jälleen maistamaan viinilehden ehdokkaat vuoden puna- ja valkoviineiksi. Tänä vuonna ehdokkaat olivat keskimäärin hieman viimevuotista kalliimpia, keskimääräinen pullohinta meni yli kahdenkymmen euron. Punaisissa finalistiehdokkaissa oli aavistus toistoa: Vina Pedrosa crianza oli ehdolla tänäkin vuonna, vuosikerta  toki oli seuraava. Muina ehdokkaina olivat Te Kairanga Runholder Pinot Noir 2009 ja NortonPrivada 2010. Valkoisella puolella pysyttiin tiukemmin vanhassa maailmassa, ehdolla oli klassinen alsacelainen riesling, Trimbach reserve 2010, Chablis Laroche 1er cru Vaudevey 2009 ja viimevuotiseen tapaan itävaltalainen viini, tällä kerralla riesling Bründmayer 2011.

Maistamassa oli yhdeksän viiniklubilaista, ja ensiksi maistettiin valkoisia puolisokkona. 

Ensimmäisessä lasissa tuoksu oli hillitty, hennon omenainen,kostean kivinen.Osalle tuli siitä mieleen katkarapu. Suussa tämä viini oli melko hento, maistui voimakkasti mineraaliselle ja aavistuksen omenaiselle. Hedelmä-aromit olivat melko lailla taka-alalla. Hapot olivat todella raikkaat. Maku oli pitkähkö, mineraalisen villasukkainen. Vaatii ehdottomasti ruokaa kylkeen, vaikkapa niitä katkarapuja ? Hyvä viini, vaatii keskittymistä. Aukesi hetken lasissa oltuaan ja hieman lämmettyään anteliaammaksi.

Toinen viini oli vuoltu eri kivestä. Tuoksussa oli perikkaa, kukkaisuutta, hunajaa, aivan aavistus petrolia. Suussa viini on keskitäyteläinen, aavistuksen makea. Hapokkuus pitää kokonaisuuden raikkaana. Maku on keskipitkä, haipuvan hedelmäinen. Tämä, kuten mielestämme suurin osa jäännössokeria sisältävistä viineistä, hyötyisi ruuasta: Possua, tai vaihtoehtoisesti kalaa runsaalla kastikkeella vastapainoksi hapokkuudelle ja makeudelle. Tämä voisi periaatteessa toimia melko hyvin joulupöydässä, kenties.

Kolmas valkoinen oli väriltään vaalea. Tuoksu oli vahvasti sitruksinen ja hieman kukkaisa. Maku oli ennen kaikkea raikas. Greippiä, hieman raakaakin kivellistä hedelmää, sekä runsas mineraalisuus. Tämän viinin juttu oli raikkaus: Kuin kirkas jääkylmä vuoristopuro. Englannin sanaa 'crisp' on vaikea kääntää, mutta se kuvaa viiniä jo onomatopoeettisestikin. Tämä oli hienopiirteinen viini, jossa herkät aromit yhdistyivät erittäin raikkaaseen mutta tasapainoiseen rakenteeseen.

Ensimmäisenä punaisena tuli vastaan väriltään ohuin, läpikuultavan tiilenpunainen viini. Tuoksussaan oli mansikkaa, karhunvatukkaa ynnä muita punaisia puutarhamarjoja. Lisäksi tuoksussa tuntui yllättävänkin voimakas mausteisuus, joka toi viiniin moniulotteisuutta. Maku oli keskitäyteläinen, hapokas ja melko kevyttanniininen. Maussa tumman paahteisia nuotteja. Tasapainoisen raikas ja moniulotteinen viini, joka kestää voimakkaampiakin makuja.

Toisena oli täysin erilainen tapaus: Väriltään erittäin syvä purppura, lähes musta. Tuoksussa ylikypsiä, miltei hillomaisia marja-aromeja: Herukkaa, karhunvatukkaa. Lisänä tietty savuisuus, joka toi jo tuoksussa paksun vaikutelma. Maku allekirjoitti tämän: Erittäin täyteläinen, melko matalahappoinen ja hillomaisen marjainen. Isoa ja ilmeistä.

Viimeisenä viininä oli vain hieman edellistä intensiivisemmän värinen punkku. Tuoksussa erittäin selkeä vanilja, tumman hedelmäinen, mausteinen. Vanilja tuntuu jotenkin irraalisena tuoksussa, ja on sitä myös suussa. Hapokkuus on kohtalaisen hyvä, tanniinisuus kuitenkin korostettu. Hyötyi hapesta ja parani illan mittaan.

Sitten tulos: Valkoviineissä ensimmäisessä lasissa oli tietenkin Chablis, joka ei saanut kovinkaan suurta kannatusta. Tähän saattoi toki vaikutta se, että viini ei ollut saanut yhtään happea eikä sen seurana ollut ruokaa. Toisessa lasissa oli Trimbachin riesling, jota äänesti muutama klubilainen. Viimeisenä maistetun Bründmayerin rieslingin tasapainoisuus ja raikkaus ihastutti kaikkia, ja tämä saikin vahvimman kannatuksen vuoden valkkariksi. Meistä molemmat pitivät tätä ehdottomasti parhaana. Chablis:n puolustukseksi sanottakoon, että ainakin allekirjoittanut piti sitä ruokien kanssa maistettuna varsin hyvänä ja hienovaraisena viininä.

Punaisissa klubi oli jakautuneempi. Ensimmäisessä lasissa ollut Te Kairanga miellytti monia suhteellisen raikkaalla ja marjaisalla maullaan. Myös sen mausteisuutta kiiteltiin, ei ollut tyypillinen uuden maailman marjahyökypinot. Toisessa lasissa ollut Norton oli useimpien mielestä turhan tuhti, mutta sai tämäkin hajaäänen. Viimeisenä oli jäljellä Ribera del Dueron Pedrosa, joka taisi saada eniten lempiviini-ääniä. Melko täyteläinen, kuitenkin hapokkuuden ansiosta tasapainoisempi ja raikkaampi kuin Norton. 

Kaiken kaikkiaan viinit olivat mielestämme tyypillisiä alueensa edustajia, ja ne erottuivat toisistaan puolisokkomaistossa helposti. Kaikki viinit olivat hyviä, toki myös melko tyyriitä. (Tätä ei tietenkään alkon kanssa asioidessaan voi välttää. ) Valistunut arvauksemme Berglund-Rintahuumojen valinnoiksi ovat ison markkinointibudjetin Itävalta ja aina niin ihastuttava Uusi-Seelanti. Eli Bründlmayer ja Te Kairanga (Alueensa suurimpia tuottajia tämäkin, yllättäen). Saa nähdä osuuko

 -Heikki

Pikkujoulut kahdelle

Ulkona on satanut viimeaikoina paljon räntää, kuten varmaan kaikki ovat huomanneet. Sää on siten tarjonnut usein hyvän tekosyyn möllöttää kotona kynttilänvalossa viiniä nauttien.

Eilen päätettiin iltapäivällä räntäsateen jälleen alkaessa, että pidetään kahden hengen pikkujoulut pullon hengessä. Iltapäivän joululahjanostoreissu muutti luonnettaan suuntautuessaan Kauppahalliin, Stockmanin herkkuun ja A-markettiin.

Hallissa Nygreniltä hankittiin muutama kampasimpukka ja jättikatkarapuja. Juustosopista  tartttui myös mukaan pieni pussukka. Keittiöelämästä haettiin Puljonkin Demi-glasea, Stockalla hyödynnettiin HeVi-osastoa rankalla kädellä, ja lisäksi bongattiin pakkasaltaasta ankan rintafile. Alkosta hankittiin tällä kertaa vain B-in-B glögiä varten (josta lisää myöhemmin), sillä viinikaapin uumenissa muistettiin olevan illaksi juuri sopivat emmeet iltaa varten.

Ennen iltaa ehdittiin vielä kävelyttää sekarotuista kellarinvartijaamme tihenevässä räntätuiskussa tunti, ja sitten oltiinkin valmiita kunnon kokkailu- ja herkuttelusessioon.

Kupla keitteli pari tuntia salaisella ohjeella punaviinisoosia tähteeksi jääneestä pullonpohjasta ja Puljonkista. Sillä aikaa Tanniini panosti omaan erikoisalaansa eli Thai-henkisen wokkipohjan laatimiseen alkuruualle. Makumaailmana tässä oli tällä kertaa limetti, sitrunaruoho, chilli, valkosipuli ja inkivääri säväytettynä kiinalaishenkisellä tähtianiksella. Wokkipohjana käytettiin porkkanaa, sipulia ja keräkaalia pienellä paprikalla lisättynä.

Kupla sulatteli pannulla ankasta hiljakseen rasvat pois, paahtoi sitten kuumemmalla pannulla odottamaan loppukypsennystä uunissa. Samalla syntyi uuniin kypsymään bataatti-vuohenjuustotorneja ja ratatouille kattilaan kypsymään. Tällä välin tanniini ehti rakennella pienen amusen viikunasta ja Roquefortista, paistella valmiiksi wokin. Kampasimpukat ja ravut paistettiin vasta juuri ennen tarjoamista. Uuniin livahti tässä vaiheessa myös jälkiruoka, punaviinipäärynät.

Sitten aloitettiin yksi  nautinnollisimmista illoista aikoihin. Aluksi syötiin amuse Tanniinin (vielä) salaisella reseptillä laaditum glögin kanssa. Alkuruuan kanssa tarjottavaksi löytyi kaapista Alsacen matkalta hankittu domaine Jean Sippin Trotacker Pinot Gris (Ribeauvillen kylästä). Viini oli persikkaisen mineraalinen tuoksultaan, alsacen pinot grisien tapaan vienosti makea ja hapokas. Makeuden ansiosta viini ei hukkunut mausteisen wokin alle, vaan täydensi makua varsin miellyttävästi. Pullosta säästeltiin puolet juustojen kanssa kokeiltavaksi.

Pääruoka oli kypsynyt uunissa juuri sopivan mediumiksi alkuruuan aikana. Annoksen bataattitornit jäivät hieman al denteäkin raaemmiksi, mikä ei ollut lainkaan huono asia. Bataatti ei mössööntynyt vaan oli kuivunut varsin rapsakaksi, eikä maku ollut liian makea. Ankka oli loistavaa, ja Kuplan kastike aivan taivaallista.

Vielä jumalaisempaa oli viini. Pääruualla tarjottiin vuosi sitten alkon lippulaivasta hankittua Te Kairanga runholder Pinot Noiria Martinboroughsta. Viini oli jotain aivan muuta kuin halvemmat uuden seelannin pinotit tyypiä Matua ja Vicarage lane. Ei puhettakaan vaniljaisesta puolukkahillosta! Tässä viinissä oli hennon marjainen tuoksu, jonka ohessa paahdetta, maata, nahkaa ja lyijykynää. Rakenne oli suussa loistava. Alussa kohtalaisen vahvan happoinen. Tanniinit rauhalliset. Jälkimaku oli pitkä nautinto. Ja etenkin makean punaviinikastikkeen ja mediumiksi jääneen ankanrinnan kanssa tämä oli omillaan. Kuten kupla totesi: "onneksi ollaan kaksistaan, tätä olisi häpeä tarjota kellekään joka ei osaisi arvostaa".

Jälkiruokapäärynät syötiin pikkiriikkisen Baileys-tilkan kera. Sitten nautittiin vielä juustosopin pussukan sisältöä valkoviinin kanssa.

Lopulta oli mukava kellahtaa vierekkäin mahojensa kanssa nukkumaan.

Tällaiset pikkujoulut siis. Suosittelen kokeilemaan!