Tamperelaisen pariskunnan seikkailuja viinin ja ruuan ympäriltä. Rakastamme vanhan maailman viinejä, mutta maistamme mielenkiinnolla kaikkea ja kaikkialta. Talvella pääpaino on punaisissa, kesällä maistelemme voittopuolisesti valkoviinejä. Kuplivia maistamme tasaisesti vuoden ympäri, näille aika on aina oikea! Ruokaa laitamme rakkaudella alusta alkaen: mitä tuoreemmista raaka-aineista, sitä parempi. Ruokapöydässämme on aina tilaa ystäville!


perjantai 8. maaliskuuta 2019

Noita Winery Blaufränkisch

Jonkin aikaa sitten uutisoitiin ensimmäisestä Suomessa rypäleistä kaupallisesti valmistetusta viinistä, jota ei tosin saa viiniksi virallisesti kutsua. Näitä viinejä valmistaa Fiskarsissa Noita Winery, joka iskee pohjolan perukoilla kiinni maailmalla suosittuun urban winery-trendiin. Vastaavia paikalle kuljetetuista rypäleistä viiniä valmistavia laitoksia (suomessa ei vain ole vastinetta winery-sanalle) löytyy esimerkiksi Lontoosta ja New Yorkista. Näihin verrattuna erona on toki se, että rypäleiden matka ennen viininvalmistusta on Suomen tapauksessa pidempi.




Noita valmistaa siis viinit paikalle kylmäkuljetetuista rypäleistä. Ensimmäisissä viineissä on käytetty Itävaltallan lämpimässä Burgenlandissa sijaitsevan luomutilan blaufränkisch- ja riesling-rypäleitä vuoden 2018 sadosta. Viininvalmistusfilosofia on varsin naturaali: Viinit käyvät omilla hiivoillaan, osin karbonisesti eikä niihin lisätä juuri sulfiittia. Viinit ovat aitoon natutyyliin myös suodattamattomia.


Blaufränkisch on väriltään ohut ja purppurainen. Tuoksussa on tummia punaisia marjoja, mustikkaa, hentoa mausteisuutta, aavistus nokisuuttakin. Selkeää volatiilin hapon tuomaa liftiä sekä aivan aavistus maloloktisen käymisen aikana syntyneestä diasetyylistä kuiskivaa voin aromia olemme myöskin löytävinämme. Suussa viini on kepeä, ilmeisen kevyesti maseroitu. Aromimaailma on marjainen, mutta viinin hapokkuus on yllättävän matala. Tanniineita ei ole juuri nimeksikään. Jälkimaku on lyhyt.

Viini on kokonaisuutena melko lailla sitä, mitä stereotyyppiseltä natuviiniltä odottaa: Kevyt, klassisin määritelmin virhearominen ja -rakenteinen. Tästä tulee melko läheisesti mieleen kevythappoinen versio beaujolais noveausta, mutta aromimaailma on moniulotteisempi. Tämä ei varmasti ole jokaisen suuhun sopiva, mutta naturaaliviineihin tottuneelle tässä on kyllä kieltämättä hyvä dokabiliteetti kuten kuuluukin.

Viini on mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta viinin lähes 27 euron hinta on aivan posketon: vastaavia viinejä saa (natunakin) reilulla kympillä. Hinnanmuodostuksen sinänsä ymmärtää, koska kylmäkuljetus Itävallasta ei liene ilmaista.

Tämä herättääkin kysymyksen, että miksi tätä tehdään? Koska viinirypäleet eivät toistaiseksi Suomessa  kypsy, eikö kannattaisi laittaa paukut esimerkiksi siideriin? Suomen siiderinvalmistus on maistettujen esimerkkien valossa vaikkapa etelänaapuriamme noin 1,5 valovuotta jäljessä.

Ruuan ja juoman paikallisuus on edelleen kasvava trendi, johon kylmäkuljetetuista rypäleistä valmistettu viini ei vain mitenkään istu. Ekologiselta kannaltakin kuvittelisi valmiin viinin kuljettamisen olevan vähemmän kuormittavaa kuin kylmäkontit. Sinänsä toki yritteliäisyys ja innovatiivisuus on hyvästä, mutta jollakin tapaa viinit rikkovat näkemystämme siitä, mihin suomalaisen ruokakulttuurin pitäisi kehittyä.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Paras palsternakka ikinä.

Jokaperjantaisella kauppahallikierroksella bongasimme Valliuksen vihanneskaupasta giganttisia, lähes kilon painoisia palsternakkoja. Näistä juureksista usein sanotaan että pienet ovat parhaita, mutta pakko sanoa että pesäpallomailan kokoisessa palsterissa on tiettyä tyyliä.

Tällainen palsternakki tarttui mukaan, ja päätimme testata vanhaa kunnon hidasta kypsennystä uunissa kuorineen. Tekniikkaa olemme käyttäneet menestyksellisesti juurisellerille jo useamman vuoden, joten luotto palsternakankin kohdalla oli kova.

Valmistus on simppeli: Laitettaan uuni lämpiämään 200 asteeseen. Rapsutellaan palsternakka puhtaaksi, kuoria sitä ei pidä. (Me käytämme juuresten puhdistamiseen tätä nykyä kattilatiskiin tarkoitettua karhunkieltä, jota ei voita mikään.) Juureksen pintaan vedetään pitkittäiset, noin 5 mm syvät viillot neljälle sivulle. Palsternakka öljytään oliiviöljyllä, sen pintaan ripotellaan suolaa ja lopuksi kääritään folioon. Paketti laitetaan uuniin pariksi tunniksi.

Lopputulos on huikea. Palsternakka makeutuu lähes karamellimaiseksi, kuori pehmenee niin että se on täysin syötävää (kenties jopa juureksen maukkain osa). Söimme tätä herkua paistettujen muikkujen lisäkkeenä perunoiden ohella, ja oli vähän siinä ja siinä olivatko annoksen pääasia muikut vai tämä upea, makea palsternakka.

Voisin hyvin kuvitella tällaisen myös hienona visuaalisena elementtinä tarjoilussa: Jos valmistat esimerkiksi riistaa tai muuta lihaa, täydentää jättiläismäinen höyryävä palsternakka tarjoiluvatia hienosti! Suosittelemme vahvasti kokeilemaan.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Lyrarakis Vilana

Kreetalaisia viinejä ei ole alkossa aiemmin paljon näkynyt, mutta tällä hetkellä valikoimassa näyttäisi olevan ainakin 4 kreetalaista valkoviiniä. Mielikuva näistä viineistä on viime aikoihin saakka perustunut pitkälti viidentoista vuoden takaisiin kokemuksiin eikä ole ollut kovin mairitteleva. Mutta kuten monella viinintuotantoalueella, on Kreetallakin tapahtunut kehitystä jossa laatua on alettu suosia määrän kustannuksella. Viimeisen vuoden aikana maistamamme kreikkalaiset valkoviinit ovat olleet järjestään positiivisia yllätyksiä.

Lyrarakis on Itä-Kreetalla Pezan viinialueella, lähellä Iraklionia sijaitseva viinitila. Kyseinen viinialue tuottaa sekä puna- että valkoviinejä, mutta erityisen tunnettu se on vilana-lajikkeesta tuotetuista valkoviineistä. Valtaosa vilana-tarhoista sijaitsee Pezan tasangolla, mutta Pezan korkeimmat tarhat nousevat yli 700 metriin merenpinnasta ja tuottavat rauhallisempaan tahtiin kypsyvistä rypäleistä hapokkaampia ja parempirakenteisia viinejä.

Ensimmäiset viinit Lyrarakiksen omalla nimellä on pullotettu 1990-luvulla, vaikka tila onkin tuottanut viiniä jo vuodesta 1966 lähtien. Lyrarakis on perheomisteinen, 14 hehtaarin alalla pääasiassa perinteisiä kreetalaisia lajikkeita viljelevä viinitila. Tarhat sijaitsevat keskimäärin 500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja ovat maaperältään sorapeitteistä kalkkikiveä.

Vilana on Kreetan saaren viljellyin valkoinen lajike, jonka tärkemmät viljelyalueet ovat itäisellä Kreetalla. Pezan alueella viinien tulee olla 100 % vilanaa. Köynnökset ovat herkkiä sienitaudeille, minkä vuoksi korkealla, merituulista nauttivilla rinteillä viljellyt köynnökset pysyvät terveempinä kuin tasangon tarhat. Tuottaa herkästi ylisuuria satoja, joten tässäkin mielessä kuivat soratarhat ovat etu.

Lyrarakiksen vilana tulee pohjoisenpuoleisilta 500 m kokeudessa sijaitsevilta tarhoilta, jonka tuotto 9 tonnia hehtaarilta. Sato korjataan käsin, tertut rangataan ilman murskausta minkä jälkeen rypäeet saavat maseroitua hetken kuorineen ennen puristusta. Käyminen tapahtuu terästankeissa erittäin viileässä 16-18 asteen lämpötilassa.

Hailakan sitruunankeltaisen viinin tuoksussa on vihreää yrttisyyttä, kukkaisia aromeja, päärynää ja siturusta. Lisäksi selkeä hasselpähkinän aromi. Suussa freesin hapokas, hyvärakenteinen. Lämpimän alueen viiniksi kevyt 12 % alkoholipitoisuus, täysin kuiva viini tuottaa keskitäyteläisen suutuntuman. Body ja raikas hapokkuus kuitenkin hyvässä balanssissa. Takanielusta nousee mausteisuutta, jälkimaku hapokas ja vihertävä.

Erittäin tasapainoinen viini, joka toimi erittäin hyvin kalaruokien kanssa: Teimme neulamuikkuna fritto misto-tyyliin ohuessa frityyritaikinassa, kuumassa öljyssä rapsakaksi paistettuina.  Viinin hyvä hapokkuus pelasi hyvin muikkujen rasvaisen kalaisuuden kassa, ja aromimaailman kevyt pähkinäisyys toi kokonaisuuteen oman pienen ekstransa. Viini on saatavilla Alkosta helmikuun erikoiserästä, ja on mielestämme hyvin siitä pyydetyn 15 euron arvoinen.


sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Metsäburgerit

ruma on kuin saatana, mut hyvää

Pari viikkoa sitten teimme metsäisiä burgereita, joiden seurana nautittiin Ridgen Geyserrvilleä. Lupailimme reseptejä burgereihin, joten tässäpä se:

Hirvipihvit:

400 g hirven jauhelihaa
1 porkkana
1 pieni punajuuri
1 sipuli
2 valkosipulin kynttä
5 suolaan säilöttyä kaprista
1 laakerinlehti
2 katajanmarjaa
timjamia
mustapippuria
suolaa
voita

Pilko sipuli, valkosipuli, porkkana ja punajuuri atomeiksi. Freesaa sipulia voissa pari minuuttia, lisää sitten muut kasvikset, timjami ja laakerinlehti. Hauduttele miedolla lämmöllä kannen alla kymmenisen minuuttia. Mausta pippurilla ja murskatulla katajanmarjalla. Anna jäähtyä rauhassa, poista laakerinlehti. Sekoita kasvishöystö jäähtyneenä hirven jauhelihaan. Mausta suolalla, laita viileään lepäämään.

Sienipihvit:

200 g kuivaksi paistettuna pakastettua suppilovahveroa (tai 50 g kuivattua suppiloa liotettuna)
1 isohko sipuli
2 valkoisipulin kynttä
100 g juuriselleriä
40 g misotahnaa
härkäpapujauhoa
1 laakerinlehti
timjamia
hunajaa
pippuria
suolaa
voita
korppujauhoa

Pilko kasvikset. Freesaa kuin edellä, lisää loppuvaiheessa sulatetut/liotetut suppilovahverot. Mausta pippurilla, timjamilla, hunajalla ja misolla. Soseuta blenderillä (laakerinlehden voi jättää sekaan). Lisää massaan härkäpapujaujoa, kunnes seos on konsistenssiltaan pihveiksi muotoiltavaa. Varo tekemästä liian tiivistä massaa, sillä silloin pihveistä tulee kuivia. Lisää lopuksi suola ja laita viileään, massa on kylmänä helpommin muotoiltavaa. Ennen paistamista pyöräyttele pihvit korppujauhossa.

Sämpylät

1,5 dl maitoa
250 g jauhoa
20 g sulaa voita
1 muna
1/2 pkt hiivaa
4-5 g suolaa

Liota hiiva maitoon, lisää suola ja jauho ja sekoita yleiskoneessa tai lastalla kunnes taikinaan tulee sitkoa. Lisää sitten muna, vaivaa joukkoon. Lisää lopuksi voisula ja vaivaa se taikinaan. Annan nousta tunti. Muotoile löysästä taikinasta pyöreitä kekoja pellille (muoto ei ole niin justiinsa, taikina on löysää ja siten mahdollisesti haastavaa käsiteltävää). Ripottele päälle jauhoja, peitä liinalla ja anna nousta tunti. Paista 200-asteisessa uunissa kunnes pinta ottaa kultaisen sävyn. Jäähdytä, halkaise.

Voitele halkaistujen sämpylöiden leikkuupinnat voilla. Laita pellille leikkuupinta ylös. Laita uunin grillivastus täysille lämpiämään. Paista hirvi- ja sienipihvit pannussa voi-öljyseoksessa. Hirvipihvit kannattaa jättää pannussa selkeästi mediumeiksi. Laita pinnasta rapsakaksi paistetut pihvit pellille. Laita sämpyläpelti uuniin yläosaan grillivastuksen alle ja pihvipelti alemmas. Grillaa sämpylöiden leikkuupintaan rapeutta muutama minuutti, varo polttamasta.

Kokoa burgerti: Pihvien lisäksi burgerin  väliin voi tunkea vaikkapa lehtikaalia, suolakurkkua, etikkapunajuurta, murskatulla katajanmarjalla maustettua majoneesia, dijonia ja savujuustoa. Sieni- ja hirvipihvit toimivat hyvin yhdessä, mutta helpon kasvisversion burgerista saa pelkällä sienipihvillä. Mison ja sienten ansiosta tämä on varsin umaminen, joten toimii erittäin hyvin. Tarjoa burgerit paahdettujen juuresten ja coleslaw:n kanssa.




maanantai 11. helmikuuta 2019

Ridge Geyserville 2010

Ridge Wineyards on yksi Kalifornian kuuluisimpia tuottajia, jonka Monte Bello tunnetaan "The Paris  Judgement 1976"-voitostaan. Viini nosti Kalifornian CS-viinit maailman tietoisuuteen. Monte Bello on muodostunut kulttiviiniksi, jonka hinta pyörii parin sadan tietämissä. Ridge tuottaa kuitenkin CSn lisäksi myös Zinfandel-viinejä, joissa on eleganttia rotevuutta. Näiden hinnat ovat tilan maineen vuoksi toki korkeita mutta eivät kuitenkaan mahdottomia.

Ridge Wineyards sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella, kun San Franciscolainen lääkäri Osea Perrone osti maata Monte Bellon kukkulalta ja istutti sinne viinitarhoja ja rakensi viinintuotantotilat. Ensimmäinen vuosikerta tuotettiin 1892, mutta 1900-luvun alun kieltolaki vei tilan turmioon.

William Short osti tilan 1940-luvulla ja uudisti viinitarhoja. 1960-luvun alussa kolme Stanfordin insinööriä osti tilan ja tuotti ensin pienen erän Monte Bello CS:a. Viinitalo perustettiin virallisesti uudelleen 1962-vuosikertaa varten. Pian tuotettiin Cabernetin lisäksi myös Zinfandelia, ensimmäinen vuosikerta Geyservillestä on tuotettu 1964. Chileen viinitilan aiemmin perustanut Paul Draper liittyi Ridge Wineyardsin väkeen 1969 ja uudisti viljelyä ja tuotantomenetelmiä, ja hänen kättensä jälki näkyi voittona Pariisissa 1976. Tämän jälkeen tarhoja on ostettu lisää, muun muassa kuuluisa Lytton Springs Sonomasta. Ridgen tarhat ovat hyvin vanhoja, mikä auttaa tuottamaan intensiivisen aromikkaita viinejä.

Ridgen viininvalmistustyyli poikkeaa valtavirrasta Kaliforniassa, jossa vielä kymmenen vuotta sitten standardina olivat äärimmäisen kypsät rypäleet ja niiden tuottamat ylettömän runsaat, korkea-alkoholiset mutta usein happo- ja tanniinirakenteeltaan fletkut viinit. Ridgen viininteko perustuu vanhoihin, 1800-luvulta peräisin oleviin periaatteisiin: Sulfaatin käyttö on vähäistä, mistä syystä viineissä täytyy olla terve hapokkuus mikrobiongelmien välttäiseksi. Tämä koskee myös zinfandel-viinejä, joiden kohdalla poimiminen ajoissa hapokkuuden takaamiseksi on äärimmäisen tärkeää. Ridgen zinit ovatkin poikkeuksellisen raikasrakenteisia. Viinit käyvät villihiivoilla ja malolaktinen käyminen käynnistyy myös spontaanisti.

Geyserville sijaitsee Alexander Valleyssa Sonomassa. Osa köynnöksistä on 130-vuotta vanhoja, joten ne tuottavat erittäin pieniä satoja. Rypäleiden laatu on kuitenkin omaa luokkaansa. Viinissä on pääasiassa zinfandelia (64 %), mutta mukana on myös 20 % carignania, 12 % petite shirah'ta ja rippuset mourvedreä ja alicante bouchet'a. Viini on käynyt spontaanisti ja kypsynyt 13 kuukautta amerikkalaisissa tammitynnyreissä, joista valtaosa 3-4 vuotta käytettyjä.

Viinin tuoksu on sekoitus luumua, kirsikkaa ja mansikkaa. Mukana on makeahkoa mausteisuutta ja maanläheisyyttä. Suussa aromimaailmaan nousee marjaisten nuottien oheen lihaisaa umamisuutta ja yrttisyyttä. Viini on täyteläisen marjainen, mutta vastapainona tälle hapokkuus on melko voimakas. Tanniinit ovat runsaat mutta hyvin pehmenneet: Viini ei 'puraise' ikeniin vaan tanniinien tuntu leviää koko suuhun ja nieluun tehden viinistä varsin kokonaisvaltaisen elämyksen. Jälkimaku on pitkä ja sitä hallitsee lihaisa umamisuus ja mausteisuus. Viini on erittäin tasapainoinen, ehdottomasti paras (melko vähiin jääneistä) maistamistamme zinfandeleista.

Nautimme viinin hirviburgereiden (resepti näihin seuraa piakkoin) sekä metsäisten lisukkeiden kanssa, ja pari toimi hyvin. Burgerien riistaisuuus ja viinin umamisuus pelasivat hyvin yhteen. Hapokkuutta oli riittävästi raikastamaan palettia eikä viini jäänyt tasapainoisen runkonsa ansiosta sen paremmin jalkoihin kuin jyrännyt ruokaa.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Seedlip: Alkoholiton gini?


Seedlip on brittiyritys, joka on hypännyt täydellä sydämellä vahvasti nousevaan alkoholittomia ja matala-alkoholisia juomia suosivaan trendiin. Perustana on Ben Bransonin kohtaaminen 1600-luvulla julkaistun, lääkäri John Frenchin kirjoittaman "the art of distillation"-teoksen kanssa. Branson tutustui teoksessa esitelyihin, alkoholittomiin ja tislaamalla tuotettuihin yrttilääkkeisiin, joita tämä maanviljelijä alkoi kokeilla keittiössään. Näistä kehittyi idea alkoholittomien coctailien pohjasta.

Seedlip Spice lanseerattiin vuonna 2015, ja sitä seurasivat pian Seedlip Garden ja Seedlip Grove. Juomista on kohistu brittimediassa melkoisesti, ja juomat ovat monien Lontoon huippuravintoloiden ja -baarien listalla. Niinpä tätä oli pakko hakea pullo, kun se alkoon ilmaantui tammikuun lopulla.

Tuoksussa on eilen käytettyä ruohonleikkuria, timjamia, purukumista tuttua makean tuoksuista piparminttua. Tuoksu tuntuu aavistuksen tunkkaiselta, kuin juuri maatumisprosessin aloittaneelta ruoholta jossa mukana jotakin makeaa. Suussa rakenteeton kuin makuvesi. Tunkkaisuus korostuu, koska juoma on sellaisenaan hapoton ja rungoton.

Teimme tästä tonic-veteen drinkin, jossa oli 4 cl seedlipiä, 1 dl fevertreen tonicia ja sitruunaviipale. Seedlip tuntuu tuoksussa voimakkaana, mutta ei edelleenkään kovin miellyttävänä sillä maatuva ruoho ja herneenpalko puskevat vahvasti. Maussa tonicvesi antaa toki rakennetta, mutta aromimaailmaltaan tonicvesi on parempaa sellaisenaan.

Ainakaan näin nopeasti testattuna Seedlip Garden ei oikein iskenyt: odotukset olivat sinänsä positiiviset, sillä monet aromaattiset tisleet kuten vaikkapa appelsiininkukkavesi toimivat aromaatteina ruuissa ja juomissa hyvin. Gardenin aromimaailma ei ainakaan sellaisenaan ja simppelissä tonic-drinkissä oikein toiminut, mutta ehkäpä kokeilemme vielä muita, monimutkaisempia sekoituksia. Tällä kerralla samaan aikaan testattu norjalainen Harahorn vei ginikisaa 10-0. Valitettavaa, koska alkoholiton drinkkipohja olisi oikeasti aika siisti juttu!

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

La Stoppa Macchiona 2011

Kuva: lastoppa.it
La Stoppan viinitila sijaitsee Emiliassa, Parman länsipuolella. Seudulla ei ole mainetta huippuviinialueena, mutta La Stoppa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen tuottaja. Tila on tätä nykyä tunnettu ennen kaikkea non-interventionistisista viineistään, jotka saavat maseroitua pitkään ja siten maistuvat erittäin juurevilta.  Viinit valmistetaan alkuperäislajikkeista barberasta ja bonardasta. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, vaan välillä seikkailtiin vahvasti kansainvälisten lajikkeiden maailmassa.

Tilan on perustanut 1800-luvun jälkipuoliskolla lakimies Giancarlo Ageno, joka löysi paikan ja piti sitä suotuisana viinintuotantoon. Pantaleonin perhe hankki tilan omistukseensa 1970-luvulla. Tila sai mainetta, joka perustui alkuun kuitenkin kansainvälisiin lajikkeisiin. 1990-luvulla Elena Pantaleoni otti vastuun tilasta, ja pian havaitsi että paikalliset lajikkeet tuottavat mielenkiintoisempia viinejä. Cabernet sauvignon-köynnökeset saivat väistyä barberan ja bonardan tieltä.

Tilan 58 hehtaarista reilu 30 on viiniviljelmiä, loput luonnontilassa tilan biodiversiteetin turvaamiseksi. Tarhoja viljellään luonnonmukaisin menetelmin. Torjunta-aineina käytetään vain rikki- ja kupariyhdisteitä (joiden luonnonmukaisuudesta voi toki olla mitä mieltä haluaa). Tarhoilla kasvaa punaisia barberaa ja bonardaa sekä valkoisia malvasia di candiaa, ortugoa ja trebbianoa. Pantaleoni käyttää iäkkäiden köynnösten rypäleet pitkään ikääntyviin viineihin ja nuorten köynnösten  rypäleet nuorena juotaviin.

Viinit käyvät teräs- tai sementtitankeissa, ja ne saavat maseroitua pitkään kuortensa kanssa. Myös osa valkoisista viiniytetään tällä tavoin. Käyminen tapahtuu luonnonhiivoilla. Käymisen jälkeen viinit ikääntyvät neutraaleissa tammitynnyreissä ja saavat 'hengittää', minka katsotaan olevan välttämätöntä näille kuumassa ja kuivassa ilmastossa kypsyneille rypäleille. Viinit ikääntyvät pitkään myös pullossa, ja Elena Pantaleoni laskee viinit markkinoille vasta, kun katsoo niiden olevan optimaalisessa kunnossa.

Macchiona on 50/50 blendi barberaa ja bonardaa. Käsin poimitut rypäleet maseroituvat 40 päivää teräs-ja sementtisammioissa, käyvät suurissa tammisammioissa. Sulfiittia ei lisätä, viiniä ei kirkasteta.

Tuoksusta nousee ensin volatiilia happoa, joka nostaa heti perässään erittäin raikasta kirsikkaista marjaa. Tuoksussa on aavistus brettaa, yrttistä mausteisuutta ja jopa appelsiininkuorta. Suussa varsin täyteläinen viini, jonka hapokkaan rungon ympärille on rakennettu lihaksikkan täyteläinen raami. Viinin ikä huomioiden primääri marjaisuus on upeasti säilynyt ja korostuu edelleen suussa. Mausteisuus nousee esiin suun takaosassa. Tanniinirakenne on yllättävän runsas. Viini on tasapainoinen alusta loppuun, jälkimaku on pitkä.

Tämä oli hieno viini, jossa barbera ja bonarda esittelivät parhaita puoliaan. Pitkä maseraatioaika tuntuu rungokkuutena, jota näihin lajikkeisiin ei aina yhdistetä. La Stoppan viinejä saa italialaisista nettikaupoista, eivätkä niiden hinnatkaan ole laatuun nähden aivan valtavia. Lisäksi Vindirekt tuo La Stoppaa Suomeen, joten näihin voi törmätä myös ravintoloissa. Suosittelemme vahvasti maistamaan!!!

lauantai 19. tammikuuta 2019

Prunotto Bansella 2016: Runsas Barbera Nizza DOCG:n laatualueelta

kuva: Alko

Barbera on Piemonten alueen perinteisiä rypäleitä, josta on pitkään tuotettu melko yksinkertaisia ja rustiikkisia viinejä paikallisten jokapäiväiseen käyttöön. Viini on sopii paikalliseen ruokakulttuuriin, johon kuuluvat oleellisena osana makkarat, leikkeleet ja runsaat, kermaisetkin liharuuat. Hapokkaana viininä barbera leikkaa näiden runsaiden annosten läpi kuin veitsi kuumaa voita.

Barberaa on perinteisesti pidetty vähempiarvoisena viininä, ja sitä onkin perinteisesti vilijelty viileämmillä tarhoilla joilla nebbiolo ei kypsy. Tämä korostaa perinteisen barberan hapokkuutta. Vuonna 1994 kuitenkin hyväksyttiin uusi DOCG-apellaatio Nizza Monferato barbera d'Asti superiore Nizza Monferraton kylää ympäröivien 18 kunnan alueelle sijoittuvalla alueelle barbera kypsyy täyteläisemmäksi ja runsaammaksi, koska tarhat sijaitsevat etelään suuntautuvilla rinteillä. Alueella tuotetaan Nizza Barberaa, jota pitää kypsyttää 18 kuukautta (tästä 6 tammessa) ja Barbera riservaa, jota kypsytetään 30 kuukautta (12 tammessa).

Prunotton historia alkuu 1900-luvun alusta, jolloin Alfred Prunotto perusti Serralungaan ko-operatiivin nimeltää "Ai Vini delle Langhe". 20-luvulla muut osakkaat kuitenkin lipesivät pois ja ko-operatiivi jäi Prunotton käsiin. Katse suunnattiin jo varhaisessa vaiheessa vientimarkkinoille, kun viinejä saatiin kieltolain päätyttyä viedä myös Yhdysvaltoihin. Prunotton jäädessä eläkkeelle hän antoi yhtiön ystävänsä Bebbe Collan (ja myöhemmin myös tämän veljen) käsiin. Tämän johdossa alettiin 1960-luvull etsiä alueelta erityisen hyviä tarhoja laatuluokitusalueiden sisältä, ja tämän työn tuloksena tunnistettiin muun muassa Barolo Bussian tarhan kyky tuottaa erityisen laadukkaita viinejä.

1980-luvulla alkoi yhteistyö jakelussa Marchesi Antinorin suvun kanssa, mikä johti 1990-luvun alussa Collan veljesten eläköityessä Prunotton viinintuotannon päätymiseen tämän suurtuottajan haltuun. Antinorit kuitenkin pitivät yllä korkeaa laatua ja pystyivät hankkimana Prunotton omistuseen  osia huipputarhoista Barolo- Barbaresco ja Barbera d'Alban alueilta.

Bansella on siis puhdas Barbera. Köynnökset kasvavat kalkkipitoisessa maaperässä, jossa seassa hiekkaisia kerroksia. Rypäleet on kerätty käsin ja rangattu. Käymisen aikainen maseraatio on kestänyt 7 vuorokautta, ja käyminen tapahtunut matalassa korkeintaan 28 asteen lämpötilassa aromikkuuden säilyttämiseksi. Viiniä on kypsytetty kerran käytetyissä tammitynnyreissä 9 kuukautta ennen pullotusta.

Yllättävän runsas tuoksu, jossa tummaa marjaa, kukkaisuutta, hieman lääkeyrttistä lakritsisuutta ja savua. Lisäksi selkeästi tunnistettava sienen aromi, joka erinäisiä kaapista löytyneitä kuivasienipurkkeja nuuskimalla identifioituu tämä lopulta mustaksi torvisieneksi. Suussa viini on marjaisempi kuin tuoksu antaa odottaa. Makupaletilla sienimäisyys ei tunnu niin voimakkaasti, tilalle nousee marjan oheen selkeämpää mausteisuutta. Viini on keskitäyteläinen, melko hapokas ja raikasrunkoinen. Tanniinit ovat kohtalaisen kovat, keskivoimakkaat. Jälkimaku on pitkähkö, raikas paremmin kuin runsas. Kokonaisuutena tasapainoinen viini, jonka tuoksussa selkeästi aistittava torvisieni on varsin yllättävä.

Selkeästi keskimääräistä runsaampi barbera, joka toimii hyvin kaverina runsaammille liharuuille: Rypäleelle tyypillinen hapokkuus takaa suuta puhdistavan raikkauden, joka tasapainottaa ja keventää ateriakokonaisuutta. Viinistä löytyvä sieniaromi antaa kiinnostavia yhdistelymahdollisuuksia, ja kuvittelisimme että kermainen tattikastike minkä tahansa lihan (tai vaikka uunipaahdetun punajuuren) kanssa voisi olla nappi pari tälle viinille.

Viini löytyy nyt Alkon tammikuun erikoiserästä parin kympin pullohintaan. Tässä ei ole Eurooppalaisiin nettikauppoihin nähden kuin viitisen euroa hintalisää, joten Suomen verot ja rahdit jne lisättyään voi Alkon katetta pitää yllättäen jopa kohtuullisena moniin muihin pienerissä tulleisiin viineihin verrattuna.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Cornelissen Munjebel Rosso


Frank Cornelissen on merkittävä henkilö Etnan punaviinien nousussa maailman tietoisuuteen. Hän on Etnan "Mr. Natural Wine", jonka viinit ovat nousseet kulttimaineeseen ympäri maailman. Tämä belgialainen herra ihastui Etnan viineihin 1990-luvun lopussa, muutti Sisiliaan ja osti Contrada Barbabeccin vanhan viinitarhan Etnan pohjoisrinteeltä yli 900 metrin korkeudesta.

Hän alkoi viljellä tätä yli 100-vuotiasta, omilla varttamattomilla juurillaan kasvavaa nerello mascarlese-tarhaa äärimmäisen luonnonmukaisesti: Tarhaa ei muokata tai lannoiteta, köynnöksiä ei kasvukauden aikana juuri leikata ja ruiskutetaan kuparisulfaatilla vain äärimmäisessä hädässä.

Cornelissen pitää terroiria ensisijaisena ja rypäleitä toissijaisena: Hänen näkemyksensä mukaan kunkin alueen lajikkeet ovat vuosisatojen saatossa valikoituneet sellaisiksi, että ne pystyvät parhaalla mahdollisella tavalla ilmaisemaan kasvupaikkaansa.

Cornelissenin kellarifilosofia vaikuttaa hivenen kaksijakoiselta: Toisaalta hän kieltäytyy käyttämästä sulfiittia missään oloissa, mutta samalla luottaa vahvasti teknologiaan ja muun muassa suojaa viiniä argonkaasulla kellaritoimenpiteiden yhteydessä. Hän ei missään nimessä suostu kirkastamaan viinejään, toisaalta taas niiden ajaminen varsin pieniaukkoisistakin filttereistä on ok. Tämä filtteröinti ei mielestäni välttämättä vastaa naturaalia "nothing added, nothing taken away"-filosofiaa.

Munjebel rosso tulee 1925 istutetulta, 600 metrin korkeudessa sijaitsevalta nerello-tarhalta Etnan pohjoisrinteeltä Passopisciaron ja Rovitellon välistä. Viini on maseroitunut 2 kuukautta ja se on käytetty epoksitankeissa. Ennen pullotusta viini on filtteröity, ei kuitenkaan kirkastettu.

Viini on aavistuksen samea ja tiilenpunainen. Sen tuoksussa on appelsiininkuorta, vadelmaa, kirsikkaa ja hyvässä balanssissa oleva volatiilin hapon tuoma noste. Brettanomyces-tuotteita on aivan aavistus tuomassa kompleksisuutta: ei lantaisuutta, vaan hentoa lääkeyrttisyyttä. Suussa ensimmäisenä yllättää hyvin voimakas hiilihappo, joka valitettavasti peittää miellyttävän aromimaailman. Alun hiilihappohyökkäyksen jälkeen suutuntuman keskiosa tuntuu valjulta, kunnes jälkimaussa hedelmähappo ja kohtalaisen voimakkaat tanniinit puraisevat uudelleen. Viini ei tunnu tasapainoiselta, mikä on miellyttävän tuoksun jälkeen pettymys. Ruuan kanssa viini toimi aavistuksen paremmin, mutta jotenkin jää hieman häiritseväksi.

Viini on siis tuoksultaan hyvin miellyttävä, mutta valitettavasti emme pääse yli hiilidioksidin aiheuttamasta epätasapainosta. Pientä hiilidioksidia emme viinissä pidä virheenä. Esimerkiksi Sisilian matkallamme maistoimme ja tilasimme kotiin Bagolaro-tilalla omaan käyttöön ja kavereille tuotettua Malandrino-nimen saanutta natuviiniä, jossa oli enemmänkin kuin aavistus hiilidioksidia. Tässä oli kuitenkin enemmän hedelmärunkoa, joten viini tuntui myös suussa tasapainoiselta. Ainakaan tämä viini ei siis mielestämme ollut kaiken Cornelissen-hehkutuksen arvoinen, mutta kenties emme vain ymmärtäneet. Tuttavuus oli mielenkiintoinen, mutta ei välttämättä mennyt jatkoon.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Chateau de la Dauphine aliarvostetusta Fronsacista Pomerolin naapurista.

Bordeaux:n oikean rannan tunnetuimmat apellaatiot ovat epäilemättä St. Emilion ja Pomerol: Jälkimmäisessä sijaitsee muun muassa chateau Petrus. Näiden alueiden länsipuolella sijaitsee vähän tunnettu Fronsac, jossa kasvatetaan pääasiassa merlot- ja cabernet franc-köynnöksiä 800 hehtaarilla. Maaperä on pääasiassa kalkkikiveä, seassa jonkin verran savea.  Alueen maaperä on tasalaatuista verrattuna suurempiin ja kuuluisampiin itänaapureihinsa, mutta tästä huolimatta alueen viinit ovat aliarvostettuja. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, sillä aikanaan Fronsacin viineistä on maksettu kovempia hintoja kuin St. Emilionista ja Pomerolista.



Chateau de La Dauphine on 1700-luvun lopulla perustettu viinitalo, joka on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana vaihtanut omistajaa useasti: Se myytiin vuonna 1985 Petruksen omistavalle Moieux:n perheelle. Jean Halley osti tilan vuonna 2000, ja se siirtyi seuraavalle sukupolvelle tämän kuoleman jälkeen 2011. Guillaume Halley panosti tilaan voimakkaasti ja myi sen lopulta nykyiselle omistajalle, Labrunen yrittäjäsuvulle vuonna 2015. Nykyisin viinintekijäkonsulttina on kuuluisa (pahamaineinen ?) Michael Rolland, mutta maistamamme viini vuodelta 2002 on tehty ennen hänen aikaansa.

Dauphinella on nykyisin 53 hehtaaria tarhoja, joiden maaperä jakautuu kolmeen tyyppiin: Pääosa on kalkkikivipohjaisia tarhoja, ja lisäksi on kalkkikiven ja saven sekaisia tarhoja sekä hiekkaisia savimaita. Tarhoilla kasvaa lähinnä merlota, mutta jonkin verran myös cabernet francia.



Chateau de la Dauphine on 90/10 sekoite merlot:a ja cab. francia. Rypäleet on korjattu käsin ja valikoitu tarkoin ennen viiniyttämistä. Ensin rypäleistä on erotettu saignee-menetelmällä 20 % mehusta, joka on käytetty rosén tuotantoon. Jäljelle jäänyt mehu on puristettu lämpökontrolloiduissa sementtitankeissa tapahtuvan maseraation jälkeen. Viini on kypsynyt vuoden tammitynnyreissä, joista 1/3 on ollut uusia.

Viinin tuoksussa on yllättävän paljon punaista marjaisuutta, joka tuo ensimmäisenä mieleen kypsän mansikan. Tämän marjaisuuden taustamaisemana on maanläheinen, hieman multainen perusvire, josta versoo myös hentoa yrttisyttä ja hyvin intergroitunutta tammea. Viinin tuoksu on ikäänsä nähden mielestämme melko nuorekas. Suussa viini on melko täyteläisen marjainen. Mansikkainen aromi tuntuu voimakkaammin tuoksuttaessa kuin retronasaalisesti, suussa aromimaailman yrttisyys ja maanläheisyys korostuvat. Viinin rakenne on tasapainoinen, siinä on riittävästi hapokkuutta raikastamassa kokonaisuutta. Tanniinit ovat keskivahvat, hyvin pehmenneet ja silkkiset. Jälkimaku jää hivenen lyhyeksi sellaisenaan nautittuna, mutta etenkin lihan tai muun proteiini-rasvakombinaation kanssa nautittuna jälkimaku kantaa syystä tai toisesti pidempään.

Viini oli aivan oivallinen oston ebaysta parilla eurolla. Tämä marjaisena säilynyt viini palauttaa mieleen sen, että Bordeaux ei ole turhaan yksi maailman arvostetuimmista viinialueista. Mekin etsimme monesti niitä eksoottisia uusia ja vähän tunnettuja viinejä, mutta toisinaan kannattaa palata vanhaan ja luotettavaan. Ja kuten Bordeaux:n kotiutunut, Decanteriin säännöllisesti kirjoittava Jane Anson on todennut, on alueen vähemmän tunnetuilla alueilla valtavaa potentiaalia, joka on alkanut lisääntyvien investointien vuoksi viimeisinä vuosikymmeninä realisoitua.