COS frappato 2019

Sisilailaisen Vittorian alueen tunnetuimpiin tuottajiin kuuluvan COS:n viineistä olemme kirjoittaneet ja pitäneet aiemminkin. Aiemmin maistamissamme viineissä päärypäleenä on ollut sisilian tavaramerkkirypäle nero d'Avola, mutta nyt lasissa pyöri puhdas Frappato. 

Tarha 230 mmp, luomurypäleet nuorista köynnöksistä, spontaani fermentaatio, kypsytys sementissä ja pullossa.

Viini on hieman läpikuultava, sävyltään tumman rubiininen. Tuoksussa on kirpakkaa kirsikkaa, mesimarjaa, karvasmantelia, aavistus savuisuutta ja vastakaadettua mäntymetsää. Aivan seitinohut volatiili happo tuo nostetta tuoksuun. Suussa keskitäyteläinen, rapsakan hapokas. Suutuntuma jatkuu yhtenäisenä melko terävään, hienojakoisen tanniiniseen ja hapokkaaseen jälkimakuun. Kokonaisuus on nuori raikas viini, jota siemailee ilolla. 

Viini nautittiin sunnuntaipizzan kaverina, missä tarkoituksessa se toimi hyvin niin serranopizzan kuin puttanescankin kanssa. Viinissä on sikäli hyvä hapokkuus, että se toiminee niin rasvaisten antipastojen kyljessä kuin vaikkapa caponata agridulcen kanssa. Vertautuisi ehkä jossain määrin Cru Beuajolais-viineihin tai saksalaiseen pinotiin.   

Puolen vuoden tauko poikki: Vappulounas Kajossa

Olemme käyneet ravintolassa viimeksi joulukuussa, joten nyt ravintoloiden avauduttua edes rajoitetusti päätimme että on aika varata pöytä jo ihan ravintoloiden tukemisenkin vuoksi. Vakkarilistasta käyntivuorossa oli Kajo, johon saimme pöydän lauantain ainoaan kattaukseen kello kolmeksi.Koko perheen voimin syömiseen tämä espanjalaisten standardien mukainen lounasaika sopi vallan hyvin. 

Kajon perusfilosofia on pysynyt, mutta myös muutosta on tapahtunut ravintolan alkuajoista: Alkuun lista koostui valikoimasta isompia ja pienempiä jaettavia annoksia, mutta se muuntui jo ennen epidemiaa kohti perinteistä maistelumenua. Nyt kaikille pöydön varanneille tarjoiltiin ymmärrettävästi vain täyttä menua, vaikka kananttavuus jäi näinkin kyseenalaiseksi. 7-vuotiaan kohdalla tehtiin toki poikkeus ja hänelle saimme menun ruuista kolmen annoksen kokonaisuuden. 

Ensimmäinen annos oli oikeastaan ainoa, joka meni meiltä kaikilta hyvin vahvasti makumaailman ja mukavuusalueen ulkopuolelle. Annoksessa oli pohjalla sienivanukas, tämän päällä hiivaliemi ja sen pinnalla kellui herneitä. Harmaa liemi ja siinä kelluvat herneet eivät olleet visuaalisesti kovin ruokahalua herättävä kokonaisuus. Lisäksi annoksessa oli ainakin omaan nenään valitettava eltaantuneen maksan ja rikkisen kananmunan aromi, joka haastoi hyvin vahvasti. Tämän valmistustekniikassa lienee haettu inspiraatiota islantilaisesta mädätetystä haista tai surströmmingistä. Sinänsä tällaiset makupalettia haastavat annokset ovat mielenkiintoisia, mutta ensimmäisenä annoksena tämä oli vähän turhan nopea heitto syvään päähän. Pienenä harkintavirheenä voi myös pitää tämän tarjoamista alkuruuaksi seitsenvuotiaalle: Vaikka urheasti herneitä maisteli niin reduktiivinen rikkiaromi oli liikaa eikä moneen lusikankärjelliseen pystynyt.

Seuraavan annoksen kohdalla päästiin jo selkeille vesille: Annoksessa oli poltettua mustajuurta ja peltokanankaalia käärittynä mustajuurinauhaan, liemenä kana- tai sieniliemi (liha/vege) sekä kirjolohenmätiä. Annos yhdisti näppärästi talven yli säilynyttä juuresta ja  kevään ensimmäisiä villiyrttejä ja toimi hyvin. 

Kolmantena annoksena kurpitsapyrettä, chilillä uutettua öljyä ja sitruunaruohokastiketta. Sopivan kirpakka kokonaisuus palettia raikastamaan. 

Tämän jälkeen XO-marinoitua lammasta/portobelloa nopeasti pintapaistettuna sekä suolainen, ilmeisesti nokkospohjainen soijakastikehenkinen dippi. Etenkin portobello teki vaikutuksen, yön yli 60 asteisessa uunissa lämmitelleen sienen  tekstuuri oli hyvin lihaisa, joten idea menee takuulla testattavaksi ensisyksyn tattikaudella. 

Jäljellä oli vielä pääruoka: Kaalikääryle mateen selkäfileestä oli onnistunut kokonaisuus, jossa talon kalaliemestä keitelty umamisen paahteinen kastike viimeisteli kokonaisuuden. Paksuhkossa talvikaalinlehdessä kypsäksi höyryttynyt made oli säilyttänyt hyvin ominaisarominsa, kun taas ilmeisimmin grillissä käytetty kaalikuori oli saanut hentoa poltettua aromia.  

Jälkiruoka oli marja- ja hedelmägeelien ilotulitusta, pohjalla rapeutta ja ja pehmeää tekstuuria jännittävästi yhdistävä korealainen keksi. Kaunis ja makea päätös aterialle.

Aterian viininä toimi Mossen perheen chenin blanc 'Le Rouchefer' 2018 Anjousta. Pienen, hieman reilun hehtaarin lämpimältä palstalta poimituista rypäleistä valmistettu viini on täyteläinen ja hedelmäinen: Ylikypsää omenaa ja päärynää, hunajaa ja mehiläisvahaa, mantelisuuttakin. Tuoksu tuo mieleen jalohomeisista rypäleistä valmistetut viinit, vaikkei tähän sellaisia ilmeisesti olekaan käytetty. Suussa täyteläinen, melko viskoosinen. Suussa esiin nousee hieman "hikistä" mineraalisuutta ja pyöreä, voimakas hapokkuus. Upea viini nuoresta iästään huolimatta. Viinissä on paljon ikääntymispotentiaalia, ja mielellään tätä hankkisi laatikon kymmeneksi vuodeksi kellariin asustamaan. 

Ateria oli alkushokista huolimatta onnistunut. Kuten olemme useasti maininneet, on ravintolaelämys paljon ruokaa laajempi kokonaisuus jota upeinkaan esivalmistekassi ei korvaa. Toivottavasti pahin on ohi ja mahdollisimman moni ravintola pystyy jatkamaan toimintaansa puolentoista vuoden kurimuksen jälkeen. 

Talvella nautittua: Aalto 2010: Kevyesti parkerisoitunut Ribera del Dueron klassikko

Erittäin syvä lähes musta väri, reunoilta taittaa vähän rusehtavaan. Tuoksusta löytyy mansikkaa, karhunvatukkaa, kookospähkinää, vaniljaa ja kevyttä lääkeyrttiä. Viileänä marjaiset aromit ovat selkeämmin etualalla, mutta viinin lämmetessä vanilja-kookossektori ottaa varsin dominoivan roolin. Suussa täyteläinen, runsasrunkoinen tapaus. Soljuu täyteläisenä loppuun saakka, jälkimaku on melko runsaiden mutta hyvin pehmenneiden tanniinien sävyttämä, riittävän hapokas pitämään paketin raikkaana. 

Viini toimi melko hyvin hirvensydämen , perunoiden ja hapokkaan punaviinikastikkeen kanssa, mutta ilmaannuttuaan ja lämmettyään viinistä nousi niin vahva uuden tammen tuoma vaniljan-kookosaromi että se oli lähinnä häiritsevä. Muistamme taannoin pitäneemme tämän tyylisistä viineistä, mutta maku on tässä kohtaa mennyt selvästi kohti hapokkaampia ja raikkaampia punkkuja. 

Jos tykkää vahvasti tammitetuista pyöreistä punkuista niin tämä varmasti kolahtaa. 

Kuulumisia pitkästä aikaa

Blogi on viettänyt hiljaiseloa viimeisen vuoden. Hiljaisuuden tausta on monitekijäinen: Koronan hiljentämä ravintolaelämä, tullin viinikauppoihin kohdistunut kakkakampanja, yleinen koronaketutus, työkiireet ja viimeisimpänä muutto uuteen kotiin. Nyt näissä alkaa tapahtua palautumista: Ravintolat avautuvat (joskin hiiren askelin), muutama nettiviinikauppa on saanut veronmaksupolitiikkansa viritettyä (go decantalo & superiore), olo uudessa asunnossa on vakiintunut ja kevätkin saapuu siirtolapuutarha & pihapuuhineen. 

Viinejä on tullut talven aikana edelleen maisteltua joskin tasting notesien teko on jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Helminä nostettakoon vaikkapa Riffaultin 2009 Auksinis Sancerre (SB meidän makuun, ei ole vihreyttä ei), Jolyn Vieux Clos 2011, jouluna juotu Viuva Gomes -69 Colaresista, Alkosta hankitut Torbreckit ja aina varmat La Stoppat (etenkin barbera tarjoilee sellaista vastinetta rahoille että jos tulee vastaan niin haali). Näistä on hyvä jatkaa nyt kun kevättilaukset lähteneet ja kaikkea jännää on luvassa. (Viinimestarit.com tarjoaa tässä kuussa vanhempaa d'Epiren cheniniä Loiresta, jos sellaia sattuu diggailemaan.)

Puutarhakautta on käynnistelty näin jäätävänä keväänä lähinnä esikasvatuksin (tomaatteja as always, basilikaa, munakoisoa, persiljaa ja salaatteja, perunoita sekä tyttären kasvatuslaatikkoon tulevia kukkia). 
Tomaatit tosin jännittävät kun uudessa asunnossa ei ole lasiparveketta. Terassi kuitenkin eteläseinustalla, joten eiköhän sekin hoidu. Siirtolapuutarhalla on käyty vasta vähän kuopimassa, mutta sipulit saatiin maahan, valkosipulit puskevat pitkää vartta jokakeväiseen tapaan ja parsannuputkin pilkistävät maasta. Kyllä tämä taas tästä. 

Ruokapuolella mielikuvitus ei varsinaisesti ole liitänyt, mutta mökiltä omalle takapihalle roudattu kamado on ollut kovassa käytössä. Halsterin hankinnan myötä pikkukalahaaste on helpottunut ja muikkuja&silakoita on tullut valmistettua useampaan kertaan. (350 astetta ja vajaa minuutti per puoli on pelin henki). Villiyrttikevättä on availtu nokkospastalla ja vuohenputkille käännetyllä okonomiyakialla. Molemmat kyllä toimivat hyvin, joten kannattaapi kokeilla. Resepti-inspiraationa on viime aikoina tullut käytettyä Ottolenghin simpe-kirjaa, aivan huikeaa Genevieve Taylorin Charred-teosta ja aina varmaa Silver Spoonia. Viimeisimmästä teimme hiljattain kurkku-päärynä-fetasalaatin joka oli maustettu tuoreella timjamilla. Kyseinen yrtti sopi erittäin hyvin päärynälle ja feta toi yhdistelmään suolaisuutta kypsän päärynän vastapariksi. Kurkku oli kuitenkin tässä aivan turha ja jää seuraavalla kerralla pois.

Ravintolassa olemme käyneet viimeksi joulukuussa, mutta vappupäivällä on varattu pöytä Kajoon. Tästä lisää myöhemmin. Ruokakasseja tai takeawayta emme ole sushia lukuunottamatta juuri käyttäneet, koska mielestämme ravintolaruokailussa ruoka ei ole ykkösjuttu vaan ravintolaelämys muodostuu kokonaisuudesta, jota ei kotona voi saavuttaa. Rahat on siis säästetty tositoimiin.

Tässä vähän uutta avausta, josko sitä saisi taas kirjoiteltua. 

Popup-Ravintola Aki: Pakattua makua ja hienoja nyansseja

 Saimme kuin saimmekin taannoin varattua pöydän Toni Toivasen nopeasti loppuunmyytyyn ravintolaan. Toivanen on työskellellyt sekä Nomassa että sittemmin Japanissa kahden tähden Inuassa, jossa on karttunut kovan tason näkemys japanilaiseen ruokakulttuuriin.

Korona-aikana harkitsimme vakavasti varauksen perumista, koska mahdollinen altistus sotkisi työkuviot kunnolla. Houkutus kuitenkin voitti, ja hyvä niin: Ravintolatilassa oli pöytiä äärimmäisen väljästi ja asiakkaita koko tilassa alle 30, joten riski lienee ollut vähäinen. "Japanilaista ruokaa paikallisista raaka-aineista" on ravintolaa luonnehdittu sen nettisivuilla. Omaa soijaa ja misoa suomalaisesta ohrasta: Kuulosti hyvältä, ja iltaa odotettiin innolla. Emme toisaalta osanneet kuvitella mitä pitäisi odottaa, ja se lisäsi mielenkiintoa. 

Ateria alkoi samppanjalla ja pienillä suupaloilla: loistava lohinigiri, poroyaki (munkkihenkinen kuori täytteen ympärillä) sekä parhaana näistä muistaaksemme fermentoidusta ohrasta tehdyn keksi päällä tarjotut simpukat, jotka pelittivät etenkin samppanjan kanssa todella hyvin. 

Tämän jälkeen saimme laseihin illan herkun, nimittäin d'Epirén Savannieresin vuodelta -06. Iäkäs loirelainen chenin sattuu olemaan yksi ehdottomista lempiviineistämme joten tämä osui. Ruokapuolelta seuraavat annokset olivat ruusuöljyllä maustettu langustiiniliemi mantelilla sekä marinoidut syyshedelmät uskomattoman herkullisessa liemessä. 

Tämän jälkeen saimme ehkäpä parhaat merenläväannokset sitten neljän vuoden takaisen Mirazur-visiitin jälkeen. Langustiineissa oli tuoreen äyriäisen makeus, ja sen kanssa tarjottu misopohjainen, umaminen liemi syvensi kokonauisuutta edelleen. Tällä välin lasiin oli ilmaantunut suodattamatonta sakea, joka oli aiemmin maistamiimme verrattuna yllättävän hedelmäinen.Sake toimi tämän kanssa melko hyvin, mutta täytyy rehellisyyden nimissä sanoa että tottumattomalle langustiini yhdistettynä lasiin jääneeseen samppistippaan oli jopa lähellä taivasta. 

Seuraavana vielä langustiinin päistä valmistettu, misolla viimeistelty ja mini"letun" päältä tarjottu annos, jossa oli vivahteista päätellen paljon muutakin kuin edellämainittuja. Tämä pätee muuten kaikkiin annoksiin, niihin oli tuotu vivahteikkuutta sekä tekniikoilla että aromiaineilla, joiden luetteleminen tässä olisi epätarkoituksenmukaista ja rajallisen muistin vuoksi mahdotonta.

Tämän jälkeen saimme vielä kuningasravun grillattua jalkaa, joka oli rakenteeltaan täydellistä ja maultaan tuoreuttaan makeaa, merellisen suolaista ja umamista, kaikkea yhtä aikaa. Jälleen merenelävien top ten-listalle. 

Tämän jälkeen maitopohjaisesta letusta tehty 'taco', jossa täytteenä peuraa (ja lihattomassa versiossa suppilovahveroita). Syvän makuinen täyte ja reippaan rasvainen lettu loivat umamisen ja runsaan makukokemuksen, jota lasissa raikasti Mamu Brewingin Koji pale ale. Tästä annoksesta lihansyöjän mielipide oli muuten se, että suppilovahverotäyte toimi annoksessa paremmin.  

Tämän jälkeen varsinaiset pääruuat, joista ensimmäisenä proteiini aasialaiseen tapaan. Lihansyöjälle peuraa, lihattomaan versioon vaaleaa kalaa kastikkeella, johon oli punpattu umamia säilyttäen silti kokonaisuudessa kalan oma herkkä aromi. 

Pääruokien seurana lasissa Thomas Picon Gamay-Pinot Loiresta. Raikas, hapokkaan marjaisa viini toimi yllättävän hyvin kalankin kanssa umamisen kastikkeen ansiosta. 

Viimeisenä suolaisena annoksena aasialaiseen tapaan riisi, joka oli rikastettu auringonkukansieminillä sekä kuka tietää millä, mutta sen maku oli joka tapauksesas herkullisen paahteinen ja täyteläinen. 

Jälkiruuaksi saimme kojijäätelöä, jonka makumaailma oli kevyesti mämminen, vain hennosti makea ja kokonaisuudessaan täyteläinen. Kiinalaisia jälkiruokia taannoin yritys ja erehdys-menetelmällä testanneena (mungpapujäätölö) olisimme voineet odottaa jotain haastavampaakin. Tämä meni meillä kuitenkin vielä täysin mukavuusalueelle. 

Kokonaisuudessaa illan annoksista jäi herkullinen maku suuhun: Upeita nyansseja, tuoreita raaka-aineita ja hienoja tekniikoita sekä tietysti esteettisesti kauniita esillelaittoja. Annosten makumaailma kuitenkin oli yllättävän vähän haastava, oikeastaan ruusuöljyllä maustettu, kylmänä tarjottu langustiiniliemi oli ainoa annos joka vei edes aavistuksen epämukavuusalueelle. Japani on meille sikäli vieras ruokakulttuuri, että olisimme odottaneet enemmänkin omaa makupalettia haastavia annoksia. Takaraivossa heräsikin pieni kysymys, että miten 'autenttisia' annokset olivat ja miten paljon niitä oli tuotu länsimaisen asiakkaan mukavuusalueelle? 

Toinen lievästi kummastuttanut seikka oli tämä ravintolan sivuilla oleva Toivasen lainaus: "minulla on ollut viimeiset kolme vuotta huikea näköalapaikka japanilaiseen ruokakulttuuriin ja parhaisiin mahdollisiin raaka-aineisiin..... Nyt haluan tuoda tämän osaamisen suomeen ja yhdistää sen yllättävillä tavoilla paikallisiin sesongin raaka-aineisiin". Tämän perusteella on pakko sanoa, että norjasta pyyntipäivänä illan serviisiin lennätetyt äyriäiset menun pääosassa hieman yllättivät, mutta kenties michelin-ideologiassa kaikki eurooppalainen on paikallista ? Itse ajattelisin että syyssesongin raaka-aineita suomessa ovat juurekset, sienet ja kaalit, mutta näitä ei suppilovahveroita lukuunottamatta kovin runsaasti näkynyt. Markkinointi ei siis tältä osin meidän mielestämme vastannut todellisuutta, vaikkei tämä toki annosten herkullisuutta vähennäkään.

To conclude: Äärimmäisen herkullinen ilta, joka täytti vatsan, herätti pieniä kriittisiä kysymyksiä ja jätti nälän japaninmatkalle.  

La Stoppa Ageno 2013

Olemme aiemminkin kirjoitelleet La Stoppan viineistä, ja tässä jälleen yksi kuvaus miltei legendaarisen Emilian alueen natutuottajan viinistä. Kyseessä valkoisista rypäleistä ilmeisen runsaalla kuorikontaktilla valmistettu Ageno, jonka vuosikerta on 2013. Tämä oli maistamistamme La Stoppan viineistä selvästi natuspektrin villeimmästä päästä.

Viini on nimetty tilan perustaja, lakimies Agenon mukaan. Se on sekoite malvasia di candiaa (90%), ortugoa ja trebbioanoa, jotka on kasvatettu luomumenetelmin, kerätty käsin ja maseroitu kuorineen 4 kk, käytetty spontaanisti ja kypsytetty 40 hl sammioissa "as long as necessary". 

Viini on väriltään kuparinruskea tyyppiä amber ale. Tuoksu on jännittävä, aivan ensimmäisenä mieleen tulee belgialainen geuze-olut. Tuoksussa on selkeä tallintakainen vivahde, taustalla yrttisyyttä ja hieman hunajaistakin kukkaisuutta. Maku on villiin tuoksuun nähden yllättävän tasapainoinen. Alku on täyteläinen, keskipaletti ei jää tyhjäksi tanniinin alkaessa tuntua kitalaessa ja ikenissä. Jälkimaussa on miellyttävän pitkä, pehmeä hapokkuus.

Viini toimii monien muiden oranssien tapaan parhaiten ruuan kanssa, ja näin syksyyn voisikin suositella tätä vaikkapa sieniruokien tai pitkään haudutellun juurespadan kaveriksi. 

Maa-artisokka on loppusyksyn tähti

 Maa-artisokka on työlään juureksen maineessa, sillä kuhmuraisen mukulan kuorimista pidetään haastavana. Etenkin, kun kuorittaessa juureksen sisus tummuu varsin nopeasti  päästessään kosketuksiin hapen kanssa. Meillä laiskuus löysi ratkaisun tähän pulmaan, kun pari vuotta sitte kokeilimme paahtaa huolella harjatut mukulat uunissa kuorineen oliiviöljyssä pyöriteltyinä ja puolitettuina. 

Jos maa-artisokan työstäminen keittiössä ole aiemmin työlästä, on sen viljely sen sijaan aina ollut helppoa. Jopa niin helppoa, että kasvustoja ei saa pysymään kurissa vaikka haluaisi. Me emme kuitenkaan ole halunneet niitä juuri rajoittaa, koska kyseinen juures on monessa mielessä hyvä lisä puutarhaan: Sen satokausi alkaa vasta, kun valtaosa muusta sadosta on kerätty. Itse asiassa maa-artisokat voi kaivaa vasta kevällä, jolloin ne ovat kuulemma makeimmillaan. Me olemme kuitenkin aina kaivelleet ne talteen loppusyksystä, useimmiten lokakuun lopussa tai marraskuun alussa. Liian aikaisin niitä ei kannata nostaa, sillä alkysyksystä maku on vielä hyvin mieto ja mukulat pieniä. 

Nyt aloitimme maa-artisokkakauden ihan kaupasta ostetuilla mukuloilla, koska odottelemme vielä omien kasvua ja maun syvenemistä pari viikkoa. Ensimmäinen ruoka oli perinteiseen tapaan maa-artisokkarisotto, joka on yksi vanhoista suosikeistamme. Risottoon sekoitettu maa-artisokkapyre tekee rakenteesta kermaisen silkkisen, jolloin riisin voi huoletta paahtaa kunolla maun syventämiseksi. Jos riisiä paahtaessa käyttää voi-öljyseosta, saa makuun lisää pähkinäisyyttä.  

Maa-artisokkarisotto: 

• 500g maa-artisokkia (400 g kuorittuna, 100 g pilkottuna ja uunissa oliiviöljyssä paahdettuna)
• 1 sipuli
• 2 valkosipulin kynttä
• oksa salviaa
• 1 sitruuna
• 1 rkl hunajaa
• 1,5 dl risottoriisiä
• 10 dl kasvislientä
• 2 dl viiniä
• voita, öljyä
• suolaa ja pippuria (valkoinen pelittää hyvin maa-artisokan kanssa)
• 1,5 dl gruyere-raastetta

Kuori maa-artisokat, laita paloiteltuna kylmään veteen. Pilko kuorineen paahdettavat, pyöritä öljyssä ja laita 225-asteiseen uuniin paahtumaan kunnes saavat kunnolla väriä. Kuori ja silppua sipulit. Laita kasariin, lisää öljyä ja freesaa pari minuuttia. Heitä maa-artisokat sekaan, laske lämpö matalaksi ja jatka paistelua kannen alla välillä sekoitellen kunnes artisokat ovat pehmeitä. Raasta sekaan puolen sitruunan kuori ja purista mukaan mehu, lisää salvia ja hunaja. Soseuta ja laita sivuun (tämän vaiheen voi tehdä hyvissä ajoin, vaikka edellisenä päivänä). 

Kiehauta kasvisliemi. Laita kasariin 1 rkl voita ja 1 rkl oliiviöljyä. Paahda riisiä kunnes saa kunnolla väriä. Lisää viini, anna imeytyä. Lisää puolet kasvisliemestä, anna kiehua reippaasti kunnes neste kuivahtaa ja lisää sitten puolet lopusta liemestä. Anna jälleen kuivahtaa. Kun riisi on viittä vailla al dente, sekoita joukkoon artisokkapyre ja lisää kasvislientä tarvittaessa niin, että rakenne on löysähkö. Lisää myös juustoraaste ja mausta suolalla ja pippurilla. 

Tarjoa risotto heti koristeltuna uunissa paahdetuilla maa-artisokille ja haluttaessa salvianlehdellä.

Viininä meillä oli tämän kanssa COS:n Rami 2015. Viini tulee varsin kuumasta Vittoriasta Sisilian eteläosista, mutta viini on siihen nähden yllättävän linjakas tapaus. Inzolian ja grecanicon sekoituksesas on kuorikontaktin tuoma oranssiin vahvasti vivahtava väri. Tuoksu on varsin hentoinen, siinä on vihreää teetä, kukkaisuutta ja aavistus persikka-aprikoosiosastoa. Suussa lineaarinen, soljuva. Alkoholia on vain 12 %, mikä on näin kuuman ilmanalan viiniksi huomattavan vähän. Hapokkuus on kohtalainen, ja jälkimaussa korostuu happojen ja pienen tanniinisuuden ohessa suolainen, mantelinen aromi joka muistuttaa (etäisesti tosin) manzanilla-sherryä. Matala alkoholipitoisuus ja hillitty aromaattisuus tekevät tästä viinistä hyvin miellyttävän kumppanin maa-artisokkarisotolle, jonka hieno aromimaailma saa loistaa viinin toimiessa taustalla tukiroolissa peittämättä ruuan hienoutta.