Sitrussalaattia ja tahinilohta

                                                    
Ensimmäiset veriappelsiinit näyttäisivät rantautuneen kauppoihin, joten tästä käynnistyykin sitten parin kuukauden 'sitrusta kaikkeen'-kausi. Ensimmäisenä täytyi tehdä vanha klassikko, veriappelsiini-fenkolisalaatti. Resepti on helppo:

3 veriappelsiinia 
1 greippi
1 iso fenkoli suikaloituna "syitä vastaan" eli poikittain
1 sipuli ohuina suikaleina
1 valkosipulin kynsi hienonnettuna
peperonchino-chilihiutaleita
vaaleaa balsamicoa, hunajaa, öljyä
suolaa
(pistaasimurua)

Sekoita valkosipuli, chili, öljy, balsamico ja hunaja kulhossa. Laita sipulit ja fenkoli kulhoon, sekoita ja anna maustua ainakin tunti. Kuori sitrukset veitsellä, leikkaa kiekoiksi tai puolikuiksi. Kokoa lautaselle, ripottele päälle sormisuolaa ja pistaasimurua. 

Annos toimii hyvin alkuruokana, mutta siitä saa myös pääruuan lisäämällä vaikkapa paistettuja jättirapuja, lohta tai kunnon satsin kermaista burrataa. Vegevaihtoehtona toimii avokadotahna lautasen pohjalla salaatin alla täyteläisyyttä tuomassa. Chilin määrää voi lisätä, jos tekee ruokaisamman salaatin pehmentävällä elementillä kuten burratalla tai avokadolla.

Tahinilohi:

Tätä Yotam Ottolenghin reseptiä mukailevaa tahinilohta teimme ensimmäisen kerran viime kesänä ja totesimme reseptin erittäin toimivaksi. Nyt tehty versio ei ole tarkkaan alkuperäistä reseptiä noudatteleva koska en jaksanut sitä kaivella esiin, mutta ohje toimi hyvin. Reseptissä käytetään Za'atar-mausteseosta, jota ainakin Tampereelta on ollut haastavaa löytää. Se sisältää kuitenkin vain oreganoa, timjamia, sumakkia, paahdettuja seesaminsiemeniä ja suolaa, ja kaikkia näitä löytyy helposti joten olemme tehneet itse ison purkin valmista sekoitusta. Tälle on varmasti käyttöä jos tykkää kokkailla lähi-idän ruokia. 

Tahiniloheen tarvitaan: 

150 g nahallista lohifilettä per ruokailja eli 600 g neljälle
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 sitruunan mehu 
vajaa desi tahinia (mielellään vaaleaa)
pari kourallista pinaatinlehtiä
za'ataria
suolaa 
oliiviöljyä

Silppua sipuli ja valkosipuli. Kuullota sipulia pannussa öljyssä, kun pehmennyt lisää valkosipuli ja jatka minuutti. Laita blenderiin sitruunamehu, tahini, kuullotetut sipulit ja aja hienoksi. Laita sivuun odottamaan. Leikkaa lohi annospaloiksi. Paista valusrautapannussa nahkapuolelta kunnes kypsynyt noin puoliväliin, käännä palat, kaada kastike kalojen ympärille mutta ei päälle. Laske lämpöä, anna tahihikastikkeen kuplia hetki. ripottele kalojen nahkapuolelle ja ympärille za'ataria, lisää kastikkeen joukkoon pinaatit. Tarjoa lohi bulgurin, riisin tai vaikkapa salaatin kanssa. 

Viime hetken jouluvinkkejä

Olemme jo joitakin vuosia sitten luopuneet joululaatikoiden teosta, kun niitä syötiin aina pari lusikallista jouluna ja pakkasesta pari kuukautta joulun jälkeen. Nykyisin joulun alkuruokapöytään katetaan kaloja ja mätiä sekä saaristolaisleipää. Pääruokana syömme jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan ankanrintaa appelsiinikastikkeella sekä beluga-linssejä. 

 Yksi perinteeksi muodostunut jouluherkku on broilerinmaksapate, jota on tehty jo viitenä vuonna peräkkäin. Resepti on alun perin The Guardianin ruokasivuilta, ja se on vuosien saatossa elänyt hieman. Broilerinmaksaa löytyy puoli-ilmaiseksi markettien pakastealtaasta, joten patésatsin hinta jää minimaaliseksi. Tämä on muuten myös pieneen lasipurkkiin pakattuna hauska lahjavinkki, joskin voi jakaa mielipiteitä. 

300 g broilerinmaksaa 

100 g voita 

1 dl creme fraichea tai kaurakermaviiliä 

100 g salottisipulia 

2 rkl tuoreita timjaminlehtiä 

½ tl inkivääriä 

1 maustepippuri murskattuna 

suolaa 

2 dl puolikuivaa (tai kuivaa + 1 tl sokeria) valkoviiniä 

 Sulata maksat jääkaapissa yön yli. Pilko salotti, kuullota 20 grammassa voita keskilämmöllä viitisen minuuttia. Lisää broilerinmaksat, ja paista kunnes ovat melkein kypsiä mutta sisältä vielä hieman pinkkejä. Lisää yrtit ja mausteet (pl. suola) joukkoon hieman ennenkö maksat ovat valmiita. Kippaa kaikki blenderin kulhoon. Kaada viini pannuun paistojäänteiden päälle ja kiehauta kasaan niin että jäljelle jää muutama ruokalusikallinen. Kaada maksojen sekaan. Lisää loppu voi kuutioituna ja aja hienoksi. Sekoita lopussa joukkoon creme fraiche/kaurakevi, mausta suolalla ja purkita. Jäähtymisen jälkeen voit halutessasi valuttaa sulaa voita jähmettymään sinetiksi pateen päälle. Tarjoa leivän kanssa alkupalana. 

Viinisuosituksia tarvitaan tietysti myös

Aloitetaan punaisista: Erikoiserissä on nyt saatavilla Beaujolais cru-viinejä, ja tätä kannattaa hyödyntää. Kevyt ja hapokas gamay sopii raskaille jouluruuille varmasti paremmin kuin iso ja mehevä tammipommi: Raskas ruoka vaatii vastapainokseen kevyen ja raikkaan viinin, ei lisää raskasta ja tuhtia. Herkullinen ja aromikas vaihtoehto on vaikkapa Dupondin Fleurie. Myös vakiovalikoimassa olevan Mommessinin Cote du Py’n viimeisin vuosikerta oli varsin miellytttävä ja sopinee joulupöytään hyvin. (Edellinen vuosikerta oli jopa hilloinen ja vahvasti tammitettu mutta -20 selvästi tasapainoisempi. Alko tuntien hyllyssä saattaa olla vielä tuota edellistäkin joten olkaa tarkkoja). 

Kalapöydän valkoiseksi suosittelisimme myös erikoiserän viiniä, jonka sattumoisin maistoimme hiljan portugalvineyards-näytteenä: Soalheiron alvarinho-rypäleestä valmistettu vinho verde on kypsän hedelmäinen, sitrus- ja kukka-arominen viini, jossa on hapokkuutta ja siinä määrin täyteläisyyttäkin, että se kestänee niin joulun maustekalat ja kuin rasvaisen lohen. 

Olutlöytönä mainittakoon ainakin Tampereella marketeista löytyvä Plevnan saueri, joka oli mukavan raikas, suomalaiseksi hapanolueksi puhdas ja aavistuksen inkivääris-korianterinen. Toiminee joulukaloille kivasti. 

Jälkiruokaviineistä suosittelemme perijouluiseen tapaan porttia, mutta punaisen sijaan iäkkäämpää tawnya. Ainakin Tampereen alkoissa on saatavilla Pocas 30 year old tawnya, joka on perinteistä punaista porttia hieman kevyempi vaihtoehto. Upea viini jossa on pähkinäisyytttä, hillottua viikunaa ja sitrusmarmeladin aromeja. 

Tässä siis helppo herkkupaté ja muutama juomavinkki. Näillä jouluun!

Valkoista Alentejosta

Kaupallinen
yhteistyö 

Portugalvineyards-nettikaupasta saamissamme näyteviineissä oli pari Alentejon valkoista, joista ensin maistettu viini oli Antonio Macanitan käsialaa. Kyseinen herra tuottaa viinejä Alentejon lisäksi Dourossa ja Azoreiden Picolla, ja kaikilla alueilla hän keskittyy paikallisiin alkuperäislajikkeisiin pyrkimyksenään ilmentää viineissä kyseisen alueen perinteitä ja maaperää. Portugalilainen viinijulkausu revista dos vinhos valitsi Macanitan vuoden tuottajaksi vuonna 2020.

Fita Preta on Macanitan ja brittiläisen viinikonsultti David Boothin yhteisprojekti, joka sai alkunsa 2004. Tuolloin kaksikko tuotti PRETA-nimisen viinin, joka sitten valittiin kysesen vuoden parhaaksi alentejolaiseksi viiniksi. Projekti lähti laajenemaan ja syntyn Fita Preta, joka on vuosien varrella tuottanut lukuisia palkittuja viinejä. Erityisesti 2010 ensimmäisen kerran julkaistut amforakypsytetyt viinit ovat olleet alueella uraauurtavia, 

Alentejon alue on portugalin suurimpia viinintuotantoalueita. Se sijaitsee maan keski-eteläosassa Lissabonista itään. Alentejo on jaettu kahdeksaan ala-alueeseen. Fitapretan viinit tulevat Evoran alueelta Paco de Morgado de Oliveiran tilalta. Kyseisen tilan historia ulottuu 1300-luvulle, ja nykyisin se käsittää noin 100 ha viinitarhoja sekä  kellaritilat.  

Maistamamme Branco de Talha on yksi Fita Pretan kuuluisista amforaviineistä. Rypäleinä on käytetty alueen perinnelajikkeita Antão Vazia ja Roupeiroa. Nämä on kerätty yöllä raikkaiden säilyttämiseksi, käytetty luonnonhiivalla terästankissa, siirretty sakkoinen amforaan kypsymään ja eroteltu lopuksi sakoistaan ennen lopullista tasaannuttamista terästankeissa ennen pullotusta.

Viini on syvän sitruunankeltainen. Tuoksussa on mehiläisvahaa, hunajaa, sitrusta ja omenaa. Suussa runsas sakkakypsytyksen tuoma runko. Suolainen mineraalisuus, mehiläisvaha ja kivellisten hedelmien aromi nousevat makupaletille. Kokonaisuus on varsin moniulotteinen. Jälkimaku on pitkä, mineraalinen ja siinä on juuri sopiva kutkutteleva reduktiivinen tulitikkumainen rikkisyys, joka tuo edelleen lisää syvyyttä. Kokonaisuudessaan kaunis, jopa meditatiivinen viini. 

Toinen viini oli Herdade Aldeia de Ciman Reserva Branco 2018. Viinitila sijaitsee Serra do Mendron vuoriston juurella Evoran kaupungista etelään. Tila suhtautuu varsin vakavasti terroiriin, ja tila onkin jaettu mikroilmaston ja maaperän perusteella. Eri 'mikroterroir'-alueita on erotettu yli 30, pienimmät näistä ovat kooltaan vain 0,1 ha. Tilalla on viileämpiä tarhoja Serra do Mendron vuoristossa ja lämpimiä, lähinnä punaisten lajikkeiden viljelyyn soveltuvia tarhoja vuorten juurella tasangolla. Viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia, hyvin ilmasto-olosuhteisiin sopeutuneita perinnelajikkeita. 

Tila pyrkii tuottamaan viinejä, jotka ilmentävät Alentejon perinteitä. Käyminen tapahtuu villihiivoilla ja viinejä kypsytetään sekä semettitankeissa että suurissa 500 litran tammisammioissa. Viinit lasketaan liikkeelle aikaisintaan kaksi vuotta sadonkorjuun jälkeen.

Reserva Branco on sekoitus Alvarinhoa, Antao Vazia ja Arintoa. Se on kypsynyt puoli vuotta ranskalaisessa tammessa, josta påi uutta. Viini on väriltään kultainen, keskisyvä. Sen tuoksussa on kypsää keltaista luumua, sitruunamarmeladia, hentoa paahteista pähkinää. Kaikenkaikkiaan tuoksu on kuitenkin melko hento ja hienopiirteinen, eikä kyseessä missään nimessä ole aromaattinen viini. Suussa viini on täyteläinen ja runsas olematta kuitenkaan raskas. Makupaletilla pähkinäiset ja myös kivisen mineraaliset aromit nousevat selkeämmin esiin. Jälkimaku on pitkä ja runsas, varsin hyvän hapokkuuden ansiosta raikas. Viini on Fita Pretan valkoista runsaampi, kuitenkin tyylikkäällä tavalla. Erittäin hyvä ruokaviini.

Molemmat viinit yllättivät  raikkaudellaan, sillä olimme jotenkin mieltäneet Alentejon runsaita ja rustiikkisia punaviinejä tuottavaksi alueeksi. Nämä valkoiset toivat kyseisestä alueesta esiin meille aivan uuden puolen, johon kiinnostaisi tutustua laajemminkin.  

Testissä neljä dourolaista

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com

Douron laakso Portugalin pohjoisosassa on todennäköisesti maan tunnetuin viinialue. Alueen maine perustuu ennen kaikkea väkevöityihin portviineihin, jotka kestivät jo ennen lasipullon keksimistä hyvin matkustamista ja olivat siten oiva vientituote. Portviini muodostui erittäin tärkeäksi 1700-luvulla Portugalin ja Englannin solmiman sopimuksen myötä, kun englantilaiset saivat luvan perustaa portviinitaloja Vilanova de Gaian kaupunkiin Douro-joen suulle. Portviini on yksi varhaisimmista virallisen luokituksen saaneista viinialueista, sille sille annettiin virallinen status 1756. Tuolloin tarhat sijaitsivat lähinnä joen alajuoksulla, johon saattoi purjehtia rannikolta. 

Rypäleet portviiniin viljellään Porton kaupungin kohdalla mereen laskevan Douro-joen laaksossa. Alueen väkevöimättömät viinit olivat pitkään melko tuntemattomia ja jäivät lähinnä paikalliseen kulutukseen. Ensimmäinen tunnettuutta saanut douron kuiva viini on Fernando Nicolau de Almeidan Barca Velha, jonka ensimmäinen vuosikerta laskettiin markkinoille 1952. (Rypäleet tähän viiniin tulevat quinta de vale do meãon tilalta, jolta tulee myös yksi alla olevista maistetuista viineistä. Ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, linkin takaa löytyy de Almeidan taannoinen haastattelu podcastina. Kiinnostavaa asiaa Douron rypäleistä ja alueen muutoksesta.)

Douro jaetaan kolmeen osaan: Baixo Corgo sijaitsee lähinnä joen suistoa matalammalla ja eniten alttiina meren vaikutukselle. Baixoa pidetään nykyään hieman heikonmpilaatuisena alueena, vaikka se on alkuperäinen, 1700-luvulta viljelty osa Douroa. Cima Corgo sijaitsee seuraavana yläjuoksulla ja on alueista suurin ja tärkein, sillä täällä Pinhaon kaupungin ympärillä sijaitsee valtaosa kuuluisista tarhoista. Douro Superior sijaitsee lähinnä Espanjan rajaa, ja alueen ilmasto on mantereisin kuumine ja kuivine kesineen ja kylmine talvineen. 

Douron maaperässä sekä liuskekivisiä että graniittisia alueita. Liuskekiviesiintymät ovat samaa geologista alkuperää kuin Iberian niemimaan toisella reunalla Prioratissa pintaan nouseva kerrostuma. Näillä hyvin vettä läpäisevillä liuskekivimailla viljellän pääasiassa portviiniin tarkoitettuja rypäleitä, kun taaspöytäviinirypäleet tulevat enemmän graniittisilta tarhoilta. 

Douron rypäleet ovat tuttuun tapaan sekamelska paikallisia lajikkeita, ja punaisista tärkeimpiä ovat tutut Touriga Nacional, Touriga Franca, Tinta Roriz (aka Tempranillo), Tinta Cao ja Tinta Barroca. Valkoisista viljellään Viosinhoa, Malvasia Finaa, Arintoa, Rabigatoa ja Gouevioa, muiden muassa.  

Maistoimme neljä portugalvineyards.com- verkkokaupalta näytteeksi saamaamme punaista dourolaista. Yleisesti ottaen voi sanoa, että viinit olivat varsin isoja, marjaisia ja mausteisia. Muutaman tyyli oli omaan makuumme nähden turhan runsas ja Parkeristinen, mutta luultavasti ne maistuvat monelle Suomen viileässä syksyssä ja kylmässä talvessa. Päärypäle oli kaikissa Touriga National, joka on selkeästi Douron ykköslajike punaisissa.

Quinta Nova de Nossa Senhora do Carmo Grainha Reserva 2018 on Amorinin korkkibisneksellä rahansa tehneen suvun viini.  Väri on syvän  purppurainen ja siinä hento rusehdus. Tuoksussa on luumua, karhunvatukkaa, lämmintä maustetta, mokkaa. Oldschool kuuman ilmaston viini. Hyvin pyöreä. Nahkainen aromi nousee suussa, hedelmä jää taka-alalle. Alkoholin polte melko voimakas, jälkimaussa isot, pehmeät mutta pitkät tanniinit. 

Feuerheerd's Anchor wine Reserva 2018 on väriltään tiilenpunainen ja syvä. Tuoksussa edelliseen verrattuna selkeästi punaisempi marjaisuus: Punaherukkaa, puolukkaa, selkeä mausteneilikka. Pyöreä. Luumuisuus suussa selkeä. Tanniinit maltilliset, melko matalahappoinen. Mukava, hyvä dokabiliteetti taattu mutta ruuan kanssa ehken fletku.

Dona Matilde Reserva 2017 Väri purppurainen, aavistus rusotusta reunoilla. Muheva, maanläheinen, luumuinen, hieman jopa hilloinen tuoksu. Kaakaovoinen. Tasapainoinen, täyteläinen, rakenteikas muttei kulmikas. Ei tyhjiä kohtia paletilla, jatkuva. Maku toistaa tuoksun aromit, jälkimaku on keskipitkä, hedelmäinen ja miellyttävä. Sarjan voittaja. 

Meandro 2018 on Barca Velhan pikkusisko. Sarjan raikkain ja erilaisia viini, jonka väri syvä purppura. Tuoksu on raikkaan punamarjainen: Mansikkaa, karkkimaista (jopa bojomaita) vadelmaa, selkeä volatiilin hapon tuoma säväys. Aavistuksen natuisa tuoksu, mutta hyvä. Melko pyöreä suussa, puneisen marjainen aromipaletti. Jälkipuraisu ikenissä tuntuva, mukava hapokkuus. Jälkimaku fressi ja mineraalinen. Sarjan kakkonen (tai ykkönen, kelistä, ruuasta ja fiiliksestä riippuen).

Kiinostava setti Dourolaisia, jotka osuivat oman makumme rajamaille isoina ja rotevina viineinä. Tällaisiakin kuitenkin tarvitaan nyt kun syksy ja ehkäpä talvikin ovat tulossa!

Ravintola Nekalan ja Viinikan rajoilla, uhka vai mahdollisuus?

Ennakkotiedot olivat kertoneet tämän boutique-hotel Lillanin ravintolan olevan mahdollisuus, joten erinäisistä syistä peruuntuneen Helsingin reissun sijaan hyödynsimme jo sovitun lapsenhoidon varaamalla lyhyellä varoitusajalla pöydän Lillan Kökistä. Osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi.

Ensimmäinen ongelma tuli vastaan kun aloimme miettiä miten Kissanmaalta nykyään pääsee Viinikkaan julkisilla kulkuneuvoilla. Tampereen liikennelaitoksen sekavien sivujen selailuyrityksen jälkeen päädyimme kävelemään, mikä olikin todennäköisesti nopein ratkaisu (vaikka ravintola tuntuu olevan syrjässä, ei matkaa ole yliopistolta kuin reilu kilometri).

Lillanin ravintolasalissa on vanhan hirsitalon kodikkuutta ja lämpöä. Meidät otettiin ystävällisesti vastaan ja ohjattiin pöytään. Tarjolla on illastajille kolme viiden ruokalajin menuvaihtoehtoa: Liha, kasvis ja vegaanivaihtoehdot. Menut oli juuri vaihdettu ja ne olivat tarjoilussa ensimmäistä iltaa, minkä silminnähden asiaa jännittänyt keittiömestari kävi meille aterian aluksi informoimassa. Turhaan jännitti. 

Menun oheen oli tarjolla noin puolikasta pullollista vastaava viinipaketti, joka oli koostettu viinilistallakin olevista juomista. Katselimme listan läpi ja tulimme siihen tulokseen että keskimäärin melko mielenkiinnottomalta listalta löytyi yksi paketin päihittävä pullo: Päädyimme Toni Jostin Jodocus-rieslingiin vuodelta 2012. Valinta osoittautui onnistuneeksi: Esimerkiksi menun liharuokana olleelle porolle Katri pyysi kaadon viinipakettiin kuuluvaa rhonelaista, joka oli varsin harteikas ja rustiikkinen viini ja dominoi yhdistelmässä vahvasti  yli annoksen metsäisen aromimaailman. Jost toimi tässäkin paremmin.

Ateria alkoi talon leivällä ja heinällä savustetulla voilla. Tuo voi oli oikeastaan ainoa huomauttamisen arvoinen asia menussa: Heinäsavu toi voihin aromin, joka ainakin meidän nenäämme muistutti lähinnä eilistä tuhkakuppia. Juureen leivotuissa leivissä sen sijaan ei ollut moitteen sijaa.

Ensimmäinen varsinainen annos oli madetta/lanttua, misoa ja kaalia. Misolla maustettu liemi oli kasvisversiona parempi ja syvemmän makuinen kuin kalaliemi, mutta molemmat annokset olivat herkulliset. 

Toinen annos oli mielestämme koko menun paras. Pohjalla ruskistetulla voilla terästetty perunapyre, päällä kanttarelleja, sipulia ja karpaloa. Tähtenä lihaversiossa poroa ja kasvisversiossa paahdettu sipulikiekko. Annoksessa oli hyvin kauniit syksyiset värit, sen makumaailma oli maanläheinen ja runsas. Herkullinen, kaunis annos.

Kolmantena väliannoksena kurpitsaa ja hapanjuurta: kurpitsa pikkelöitynä ja pyreenä, kastike, siemennäkkileipää ja hapanjuuripölyä. Kurpitsat eri muidoissaan toivat hyviä rakennekontrasteja, maut olivat tasapainoisia. 

Pääruoka-annoksena palsternakasta paistettu kasvispihvi, tofua/haukea ja ruusukaalinlehtiä sekä lehtikaaliöljyllä terästetty kastike. Maistuva annos, jossa tähti ei mielestämme kala-annoksessakaan ollut kala vaan tuo palsteripihvi, joka oli oivallinen. Itse tehty pehmeä tofu oli myös herkullista.

Jälkiruuassa lanttuhilloke, valkosuklaata ja yuzugeeliä. Raikas, mukava päätös aterialle. 

Kokonaisuudessaan Lillan oli positiivinen yllätys. Viinilista oli hieman mielenkiinnoton ja salihenkilökunnan viinitietämyksen taso jätti toivomisen varaa. Onneksi listalle oli tuo Jostin riesling eksynyt, joten saimme miellyttävän juoman joka sopi oikeastaan kaikille annoksille jälkiruokaa lukuunottamatta varsin hyvin. Muutoin tarjoilu toimi hyvin ja luontevasti. Keittiömestari kävi myös itse esittelemässä kunkin annoksen, mikä oli hieno linjaus. Aterian tahti oli sopiva, liian pitkäksi venyviä taukoja ei tullut mutta annosten väliin jäi kuitenkin sopivat tauot. Annokset oli selvästi rakkaudella ja taidolla valmistettu, niiden makumaailma ja visuaalinen ilme olivat onnistuneita kautta linjan. Alun voi-ongelmaa lukuunottamatta täydellinen ateria.

Lillania voi vahvasti suositella. Erittäin positiivista, että Tampereeltakin löytyy keskustan ulkopuolelta tasokas ravintola, jonka annokset ovat hieman bistrohenkisiä mutta kuitenkin täysin fine dining-tasoisia. Yleistunnelma ravintolassa oli rento ja leppoisan kodikas, samoin miljöö. Hinnaltaan menu on järkevissä rajoissa. Lillanissa on myös yöpymismahdollisuus, joten myös muualta tuleville tätä voisi suositella Tampere-reissun illallispaikaksi.

Maa-artisokkasesonki ja se jokasyksyinen risotto

Maa-artisokka päättää syksyn satokauden, sillä nämä mukulat kaivamme aina vasta siirtolapuutarhamökin talviteloille laittamisen yhteydessä. Mukalat säilyisivät kyllä hyvänä maassa kevääseeen, mutta jotenkin maa-artisokka olisi keväällä väärässä paikassa. Jo muutamana aiempana vuonna olemme tehneet maa-artisokista risoton, joten tämä alkaa muodostua jo loppusyksyn traditioksi. 

• 500 g maa-artisokkia
• 2 sipulia
• 3 valkosipulinkynttä
• pari timjaminoksaa
• 1,5 dl risottoriisiä (bomba)
• 2 dl valkoviiniä
• 8-10 dl kasvislientä
• 100 g kovaa lampaanmaitojuustoa raasteena 
• oliiviöljyä
• suolaa ja pippuria

Maa-artisokkien käyttö lisääntyi meillä viitisen vuotta sitten huimasti, kun lakkasimme niiden kuorimisen. Epäsäännöllisten, helposti tummuvien mukuloiden raaputtaminen kuorettomaksi on työlästä ja turhauttavaa, ja paahtamalla kuorineen uunissa maku on jopa parempi kuin kuorituissa. Harjaamme vain mukulat huolella puhtaiksi, jonka jälkeen ne voi pyöritellä oliiviöljyssä ja heittää uuniin paahtumaan. Risottoa varten laitoimme samaan uuniin muutaman sipulin puolikkaana ja kolme valkosipulinkynttä myös. Valkosipulit kypsyvät ennen muita, joten ne tulee ottaa pois aiemmin. 

Kun maa-artisokat ja sipulit ovat pehmenneet, ne heitetään valkosipulien kanssa astiaan, lisätään lehdet muutamasta timjamivarvusta ja ajetaan sauvasekoittimella soseeksi. Tämä laitetaan sivuun odottamaan.

Risottoriisiä kuullotetaan kuumahkossa kasarissa oliiviöljyssä, minkä jälkeen lisätään viini. levy saa olla melko kovalla, ja viinin haihduttua ja imeydyttyä lisätään puolet kasvisliemestä. Annetaan kiehua kuivaksi, sitten lisätään edellä tehty maa-artisokkasose. Tässä vaiheessa risotto voi levätä jos haluat tehdä puolivalmiiksi ennakkoon. Ennen tarjoilua lisätään loppu kasvisliemi ja juusto, annetaan kypsyä sopivaksi, suolataan ja pippuroidaan sopivaksi ja sekoitetaan lopuksi voimakkaasti niin että tärkkelystä irtoaa riisistä rakenteen sakeuttamiseksi.

Tarjotaan sellaisenaan, päälle sopii joko paahdetuista hasselpähkinöistä hakattu rouhe, maa-artisokkasipsi  tai oikein sateisina ja pimeinä iltoina voisilmä ruskistetusta voista. Tai kaikki.

Viininä tämän kanssa ei vielä ole löytynyt Mersault'n voittanutta, mutta toki jokin paahteinen blanc de blancs-kuohuva toimii hyvänä vaihtoehtona. 

Simpukkapastaa ja viiniä keskeltä Atlanttia

Kaupallinen yhteistyö: portugalvineyards.com 

Azorit kuulostaa tutulta lähinnä lomakohteena, joka on tunnettu vehreästä luonnostaan, leudosta ilmastostaan ja vaellusmahdollisuuksista. Tällä keskellä Atlanttia, lähes 1500 kilometriä Portugalin rannikosta sijaitsevalla saariryhmällä on kuitenkin pitkä viininviljelyhistoria, Tuliperäinen maaperä yli 2000 metriin kohoavine vuorineen ja äärimmäisen merellisine ilmastoineen luovat viininviljelyolosuhteet, jollaisia ei muualta löydy.

kuva: http://www.vinetowinecircle.com/en/regions/the-azores/

Azorit koostuu yhdeksästä tuliperäisestä saaresta. Saariryhmä kuuluu Portugalille, josta lähteneet merenkävijät löysivät saaret joskus 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Viininviljelly alkoi saarilla varsin pian niiden löytämisen jälkeen, eikä vähiten siksi että saaret olivat tankkausasema matkalla hiljan löytyneelle Amerikan mantereelle. Yhteys Amerikkaan toi myös ongelmia, kun 1800-luvulla Azoreille saapui ensin hometautiepidemiota ja sen jälkeen vitis vineferalle tuhoisa viinikirva. Ratkaisua haettiin amerikkalaisista labrusca-suvun köynnöksistä, joista tuotettu viini oli kuitenkin jokseenkin kelvotonta. Pikku hiljaa varttamismenetelmän omaksumisen myötä palattiin vinifera-suvun köynnöksiin, joista azoreilla on hyväksytty viljeltäväksi 18 valkoista ja 15 punaista lajiketta. (tärkeimmät valkoiset lajikkeet ovat Arinto de Açores, toinen tämän todennäköisistä 'vanhemmista' Verdelho, malvasiat sekä terrantez do pico. Punaiset lajikkeet ovat pääosin samoja kuin mantereella, tärkeinä mm. vinhão, touriga nacional, tinta barroca, castelao).  

Viiniä viljellään nykyään neljällä saarella, joista Picon viinit lienevät eniten ulkomaille vietyjä. Pico on tulivuorisaari, jonka korkein kohta yltää yli pariin kilometriin. Viinitarhat on istutettu basalttikivisten muurien rajaamille tarhoille, ja tämä viljelyinfrastuktuuri on ollut 2004 lähtien Unescon maailmanperintökohde. Muurit tarjoavat suojaa ajoittain hurjiksi yltyviltä merituulilta, mutta niiden rakentamisen perimmäinen syy on saattanut olla se, että basalttikivilohkareet on täytynyt kaivaa maasta pois jotta viiniköynnöksiä on voitu istuttaa: Koska nämä lohkareet on täytynyt jonnekin sijoittaa, on saatu samalla aikaan suojaavia muureja. Lisäinformaatiota ja hienoja kuvia Picon viinitarhoista löytyy linkin takaa.

Maistoimme portugalvineyrads-nettikaupan näytteeksi lähettämän viinin Azores Wine Companylta (joka ko-operatiivilta kuulostavasta nimestään huolimatta on yksityinen yritys). Arinto do Açores white 2018 on tunnetun portugalialisen viinintekijän Antonio Maçanitan viini. Se tuotetaan Picon saarella kasvaneista rypäleistä, jotka on kerätty käsin, puristettu rankaamatta ja käytetty luonnonhiivoilla terästankeissa, joissa viini on saanut myös levätä sakkoineen.

Viini on kirkas, väriltään tumman sitruunankeltainen. Tuoksu on ensinuuhkaisulla jopa täräyttävän voimakas ja omintakeinen: siitä löytyy rikkistä savuisuutta, mantelia, hentoa sitrusta. Suussa keskitäyteläinen, yllättävän viskoosinen, aromimaailmaltaan suusas vienosti greippinen, mantelinen ja jälkimaultaan suolainen muistuttaen kuplansa menettänyttä mineraalivettä. Vaikka viimeisin luonnehdinta kuulostaa epämiellyttävältä, toimii tämä suolaisuus hyvin tässä sakkakypsytyksen vuoksi melko runsasrunkoisessa viinissä. Rakenne muistuttaa etäisesti kypsää chenin blancia, mutta aromimaailma on errittäin omintakeinen ja kiinnostava. 

Maistoimme viiniä ensin fenkolisen sinisimpukkapastan kanssa: Pasta valmistettiin salottisipulista, fenkolista ja valkosipulista jotka silputtiin ja kuullotettiin oliiviöljyssä. Tämän jälkeen lisättiin 3 dl valkoviiniä, suolaa ja pieni ripaus sokeria, keitettiin hetki ja lisättiin sitten kilo sinisimpukoita. Simpukoita keitettiin välillä ravistellen viitisen minuuttia, otettiin reikäkauhalla liemestä ja laitettiin hieman jäähtymään. Simpukoista eroteltiin liha, lientä keitettiin hieman kasaan. Ennen tarjoamista keitettiin pasta al denteksi, kuumennettiin edellä tehty simpukkaliemi, lisättiin desi pecorinoa sekä kaksi munankeltuaista, sekoitettiin, lisättin  pastat, ja tarjoiltiin lehtipersiljalla koristettuna. 

Otimme kilpailevaksi viinipariksi Guileran brut nature-cavan Musivarin. Intuitiivisesti ajatellen keskeltä atlanttia tulevan arinton olettaisi toimivan simpukoiden kanssa täydellisesti, eikä se huono pari ollutkaan. Jostakin syystä rutikuiva Cava kuitenkin onnistui synnyttämään makuelämyksen, jossa oli selkeästi jotain enemmän kuin viinissä ja pastassa erillään: Kuivanpaahteisesta cavasta nousi kaunis makea hedelmäisyys, joka toi viinistä esiin aivan uudenlaisen elementin. Vanha samppis ja äyriäiset-paritus siis pätee myös paahteisiin cavoihin. 

Seuraavana päivänä söimme Nicoise-henkistä salaattia, johon tuli perunoita marinoituna sitruuna-persilja-kaprisöljyssä, hyvää säilyketonnikalaa ja kananmunaa. Tämän kanssa Azores Wine Companyn Arinto loisti täydellisesti: Savuisa ja mantelinen aromi toimi syystä tai toisesta erittäin hyvin myös viinin suhteen hankalana tunnetun kananmunan kanssa: Kananmuna nosti viinistä sinällään kohtalaisen hentoa hedelmäisyyttä. 

Azorilainen viini oli kiinnostava tuttavuus, joka innosti tutustumaan saarten tuotantoon laajemminkin. Olemme aiemmin tykästyneet tuliperäisten saarten punaisiin viineihin, ja näitä olisi hauska päästä maistamaan myös azoreilta. Jos kiinnostus