Maistettu: Rosa de Azul y Garanza 2014

Kirjoitin hiljattain alkon "nettikaupasta" tilatusta Azul y Garanzan rosésta, josta saimme yllätyksenä 5 vuotta vanhan vuosikerran vaikka nettisivujen mukaan olimme tilanneet vuoden 2017 viinin. Väänsin asiakaspalvelun kanssa siitä onko tämä ok, ja lopputulema oli se että tuotteen olisi voinut palauttaa jos olisi täyttänyt jonkin reklaamaatiolomakkeen myymälässä. En jaksanut, ja nyt tuli viini lopulta maistettua.

Viini on väriltään kohtalaisen syvä, ruusunpunaisen ja sipulinkuoren välissä sävyltään. Tuoksu on itse asiassa melko miellyttävä, siinä on aistittavissa ikääntyneen valkoviinin tyypillistä omenankotaa, hentoa yrttisyyttä ja vielä hentona häivähtävä hapankirsikkainen hedelmäisyys. Suussa viini kuitenkin näyttää, että keskimääräinen rosé ei ikäänny kauniisti: Viinin aromeista hedelmäisyys katoaa suussa täysin, ja viinistä puuttuu eloisuus joka on mielestämme oleellista hyvälle rosélle. Hapokkuutta on aavistus jäljellä, mutta kokonaisuudessaan aromaattisuus häviää suussa ja viiniä määrittää jälkimaun kitkeryys. Ainakin tämä rose oli selkeästi tehty nuorena, pirteänä ja hedelmäisenä nautittavaksi. Ei jatkoon. Toivottavasti alkokin siivoaa nämä hävikkituotteet varastoistaan eikä yritä tuupata niitä kuluttajilla - ainakaan kysymättä.

Olemme törmänneet myös hyvin ikänsä kantaviin 3-4-vuotiaisiin roséviineihin esimerkiksi Bandolista, ja jotkin tammitetut versiot kuten Lopez de Heredian omintkeiset viinit voivat kestää vuosikymmenenkin. Perussääntö on kuitenkin edelleen se, että rosé on parasta vuoden sisällä sadonkorjuusta.

Pohjois-Viron pyöräretki: Makuja ja maisemia

Koska olemme yrittäneet viimeisten vuosien aikana vähentää lentelyä, päätimme tänäkin vuonna toteuttaa kesälomareissun pyöräillen. Viime vuoden Ahvenanmaan turnee todisti matkustusmuodon toimivuuden, joten nyt suunnattiin eteläiseen naapurimaahan. Ennen lähtöä odotimme Viron teiden kuntoa hieman pelonsekaisin tuntein, mutta loppujen lopuksi etelänaapurin tiet ovat erittäin hyväkuntoisia ja sysipaskoihin pyöräväyliin törmättiin vasta paluumatkalla Hämeenlinnassa.

Aloitimme matkan aamun pikajunalla Tampereelta Helsinkiin kello 5:43, sillä tuo on viikon ainoa pikajuna ja laatikkopyörä ei muihin VR:n juniin mahdu. Pikajunan matkatavaravaunuun ison pyörän sai kuitenkin mukaan, joten mennessä vältyttiin Helsinkiin polkemiselta. Helsingissä pyöräiltiin asemalta länsisatamaan, josta Tallinkin lautta lähti. Pyörät ohjattiin tällä kertaa kaikeksi onneksi laivan alemmalle autokannelle, joten säästyimme jyrkän rampin nousulta (Turku-Maarianhaminaväli tosin oli osoittanut että sinne ylemmäskin kyllä vääntämällä pääsee...). Laivamatka pyörien kanssa oli vaivaton ja lisähinta fillareista mitätön, joten voimmepa suositella pyörän ottamista mukaan ihan tallinnan matkallekin: Kaupungista näkee aivan uusia puolia, kun pääsee helposti liikkumaan keskustan ulkopuolelle. Pyörän voi toki vuokrata, mutta oma on aina oma ja kuljetusmaksu laivassa selvästi vuokrausta edullisempi.

Aloitimme pyöräilyn Tallinnan päässä valtavassa ihmesmeressä, joka oli suuntaamassa Kadriorgin puiston laululavalle; Emme olleet huomioineet laulujuhlia ja suunnitelleet siten reittimme kaupungin pohjoispuolitse kohti idässä sijaitsevaa Lahemaan kansallispuistoa. Selvisimme kuitenkin ruuhkasta, ja pääsimme lopulta ihmispaljouden ohi Marjamäen ja Kosen kaupunginosien läpi Narvan maantielle.  Ensimmäisen päivän päämäärämme oli Valkla Rand-niminen leirintäalue josta olimme varanneet huoneen rantatalosta. Reitin alku kulki läpi epäviehättävän teollisuusalueen Maarduun, josta jatkoimme kohti Jõelähtmeen kylää. Ensimmäisen päivän reitti löytyy tämän linkin takaa, ja tästä löytyy yksi kohta jossa Loovälja Teeltä täytyy kääntyä pihatien näköiselle hiekkapätkälle ja kulkea aivan maatilan aidan ja pieneläinten hautuumaan reunaa jotta pääsee Jõelähtme-Kemba-tielle.

Koogin kylässä on pieni puoti, joka on pieni mutta riittävästi varusteltu eväiden ostoon. Näitä pikkupuoteja löytyi vielä kylistä yllättävän paljon. Muutoinkin kylät olivat eläväisemmän oloisia kuin suomalaiset maaseutukylät, joissa ainoa palvelu tuntuu nykyään olevan ABC kylän ulkopuolella valtatien varressa. Pysähdyimme Koogi Poodilla ennenkö jatkoimme matkaa kohti leirintäaluetta.

Koogista eteenpäin maisemat paranivat: Käännyimme pian kylän jälkeen kohti Kaberneemeä, ja sinne saapuessa maisemat olivat jo tyypilliset: Rantaan asti jatkuvaa hiekkakangasta, jossa kasvoi merituulen vänkkyräisiksi vääntämiä männtyjä. Rannassa näytti kulkevan puinen kävelytie, mutta koska kuulimme etäältä ukkosen jyrinää päätimme jättää kävelyt sikseen ja jatkoimme viimeisen 10 km leirintäalueelle.

Vakla Rand

Valkla Rand sijaitsee Salmistun sataman länsipuolella pitkällä hiekkaisella rannalla. Maisema oli ilta-auringossa varsin upea, saamamme huone siisti ja myös leirintäalueen ravintola osoittautui varsin tasokkaaksi. Söimme alkupalalautasen, joka oli listan mukaan kahdelle mutta josta olisi syönyt neljä. Pääruuaksi söimme päivän kala-annokset jotka olivat tuona päivänä tuoretta kuhaa seuranaan perunoita, kesävihanneksia ja valkoviinikastiketta.

Aterian jälkeen kävimme vielä kävelyllä rannalla, jota jatkoi kilometrin verran kumpaankin suuntaan. Tämän jälkeen olikin hyvä mennä köllöttelemään pitkän päivän jälkeen. Seuraavana päivänä matka jatkuisi kohti varsinaista Lahemaan kansallispuistoa ja Võsun kylää, jossa olisi seuraava majoituksemme.

Reittimme kulki toisena päivänä ensin Kuusaluun, siitä Kolga-Aablaan ja Leesiin. Matkan varrelta Kuusalusta löytyy kaksikin kauppaa ja kahvila, joka tosin aukeaa vasta kymmeneltä. Olimme lähteneet liikkeelle ajoissa eivätkä kaupat olleet vielä auki, joten ohitimme Kuusalun ja ajoimme jokseenkin suoraan Kolga-Aablaan, jossa pysähdyimme tauolle kylän pohjoispuolella sijaitsevalle upealle hiekkarannalle. Pian kuitenkin alkoi olla lounasaika, joten jatkoimme matkaa Leesiin, jossa tiesimme tienvarsikylttien perusteella olevan jonkinlainen kauppa lounastarpeiden hankintaan. Pääsimme Leesiin hieman ennen yhtätoista ja odotimme Leesi Poodin pihassa sen avautumista.

Puodista saikin yllättäen hodareita ja hampurilaisia, joten päädyimme tilaamaan pari jättimäisiksi osoittautunutta tuplahodaria ja kalahampurilaisen. Ruuan taso ylitti odotukset, sillä hampurilaisessa oli hyvän kalapihvin kaverina itse tehty soosi, pikkelikurkkua ja -sipulia, hodareissa lihaisat bratwurstit ja hyvä sämpylä. Vahva suositus, kolmen hengen sapuskat irtosivat alle kympillä.

Täysin mahoin oli hyvä jatkaa matkaa kohti Loksaa, joka on telakkansa ansiosta Lahemaan alueen suurin kaupunki. Kylästä löytyi iso Coop-ketjun kauppa, josta haimme juotavaa. Kaupan edessä oli lisäksi puutarhatuotteita, sieniä ja metsämarjoja myyvä koju, josta ostimme mansikoita ja herneitä välipalaksi. Näitä kojuja olikin sitten loppumatkalla lähes jokaisen kaupan edustalla, joten tuoreita tuotteita oli tarjolla runsaasti ja helposti. Kojujen tarjonta oli lisäksi huomattavasti laajempaa kuin suomalaisten masikka-hernemyyjien, sillä valikoimassa oli useimmiten myös kanttarelleja, perunoita, kurkkuja ja tomaatteja ynnä vaihtelevasti muita tuoretuotteita sekä usein hapankurkkuja ja -kaalia. Elintarvikekauppa on toden totta Virossa pirstaloituneempi kuin Suomessa, eikä se ole välttämättä huono asia.

Tauolla Loksassa

Loksasta jatkoimme Kotkan kylään ja siitä käännyimme itään kohti Võsua. Ilma oli lämpöinen ja hiki välillä melkoinen, mutta alkuiltapäivästä pääsimme varsin tylsän Võsu-Kotka-tien päähän ja saavuimme Lepispean leirintäalueelle. Pystytimme teltan ja lähdimme sitten kilometrin päässä sijaitsevaan kylään, jonne kulki upeaa (mutta tuona päivänä hyvin tuulista) rantaa pitkin kevyen liikenteen reitti. Kylässä kävimme ansaitulla olut-mehuhetkellä Võsu Grillbaarissa. Teimme kyläaukiolla vihannesostokset tuoretuotekojulla ja haimme loput ruokatarpeet kaupasta ennen paluuta leirintäalueelle.

Lepispea on tyypillinen leirintäalue, josta löytyy hieman ränsistyneet perusfasiliteetit (suihkut, WC, keittiö jääkaapilla, sauna). Ranta on, mutta muihin Võsun rantoihin nähden tämä lahdenperukka on varsin vaatimaton. Tällä tietoa valitsisimme majoitukseksi mieluummin jonkin kylän keskustassa sijaitsevista pikkuhotelleista tai -pensionaateista.

Vihula tihkusateessa

Kolmannen pyöräilypäivän teemana olivat kartanot: Lahemaalla on kolme vanhaa museoitua kartanoa, jotka kiersimme yhden päivän aikana. Olimme päättäneet yöpyä samalla leirintäalueella kaksi yötä, joten pääsimme ajelemaan pienemmällä kuormalla tavaroiden odottaessa leirissä. Aloitimme matkan rannikkoa pitkin Võsusta itään kohti Vihulan kartanoa, joka oli ensimmäisenä reitillä. Tie kulki Natturin niemen rantoja mukaillen Pedasaaren, Vergin ja Altjan kylien kautta kohti Vihulaa, johon saavuimme sikäli aikaisin että ehdimme vielä kartanossa toimivan hotellin aamiaiselle. Monipuolinen aamiaiskattaus hienossa ravintolasalissa nautittuna oli mukava tauko puolentoista tunnin pyöräilyn jälkeen. Olimme katselleet Vihulaa mahdollisena yöpymispaikkana, ja nyt hieman harmitti että emme olleet sitä valinneet sillä huoneen olisi saanut ennakkoon varaamalla alle satasella. Tulevilla reissuilla Vihula on ehdottomasti yöpymispaikkalistalla, sillä aamisen jälkeisen kartanokävelyn perusteella koko alue oli varsin viehättävä puistoineen, puutarhoineen ja lampineen.

Vihulasta jatkoimme matkaa Sagadiin, jossa kiertelimme toisen kartanon puutarhat. Lammen rannalta löytyi pöydin varustettu grillauspaikka, joten myös Sagadi sopii myös evästauon paikakasi pyöräilijöille. Sagadissa on myös hotelli, joten yöpyäkin voi.

Sagadin punainen päärakennus

Sagadin melko nopean kierroksen jälkeen jatkoimme vielä Palmseen, joka on kartanoista kentien hienoimmin entisöity museoksi. Ostimme sisäänpääsyliput ja lähdimme kiertelemään kartanorakennusta, joka on ollut 1700-1800-lukujen aikana Baltiansaksalaisen Pahlenin suvun koti. Varsinaisen kartanorakennuksen lisäksi näyttelytiloja on tuotantoraennuksissa, joista kiinnostava oli muun muassa Eestin tislausperinnettä ja viinahistoriaa esittelevä näyttely tilan vanhassa tislaamossa.

Kartanon päärakennuksen kellarikerroksessa sijaitsevat viinikellari ja keittiö olivat ruokaharrastajalle kiinnostavaa nähtävää. Lisäksi viinikellarissa oli saatavilla paikallisia marjaviinejä, joista maistoimme Põltsamaan mustaherukkaviiniä. Se yllätti erittäin positiivisesti, sillä vuosikerran 2011 viini olisi hyvin voinut olla CS-pohjainen jälkiruokaviini. Marjaviinin ikäännyttäminen 8 vuotta oli rohkea veto, mutta näemmä kannatti. Suomalaisiin marjaviineihin nähden tämä oli eri planeetalta, joten ehkäpä suomalaisten tuottajien kannattaisi lähteä oppimatkalle Põltsamaalle...

Palmsen rantapaviljonki

Myös Palmsessa voi yöpyä, sillä kartanon entisessä panimorakennuksessa toimii hotelli. Kylästä saa myös ruokaa, Palmse Tavern sijaitsee kartanoalueen vieressä ja tarjoaa virolaista perinneruokaa. Tasosta emme tiedä sillä emme tässä ravintolassa vierailleet. Palmse voisi kuitenin olla mukava yöpaikka, ja se sijaitsee helposti saavutettavissa Tallinnasta.

Palmsesta fillaroimme vielä viimeisen pätkän takaisin Võsuun ja leirintäalueelle. Päivän pyöräilymatkaksi tällä kartanoiden kierroksella tuli kuin huomaamatta viitisenkymmentä kilometriä.

Illalla kävimme syömässä Võsun suosituimmassa ravintolassa, tavernahenkisessä O Körtsissä. Ruoka oli hyvää, ja etenkin keittoja voi suositella. Alkuruuaksi tilattu katkarapusalaatti oli melko omaperäisesti koottu töttöröksi käärittyyn, rapeaan vohveliin ja oli alkuruuaksi valtava, joten katkarapusalaatin ystäville tätä voi suositella pääruuaksi. Palvelu Körtsissä oli ystävällistä ja hinnat edulliset. Etenkin lounasaikaan käydessämme pyöräilyn jälkeisellä oluella paikka oli varsin täysi, joten etenkin turistikaudella kannattanee harkita lounaalle pöytävarausta.

Neljäntenä päivänä lähdettiin jo paluumatkalle kohti ensimmäisen yömme majapaikkaa Valklassa, reitti kulki tällä kertaa Viinistun ja Perispean niemen kautta Loksaan ja siitä Kolgaan, jossa pysähdyimme eväslounaalle lähes raunioituneen kartanon pihapiiriin. Keli oli varsin vilpoinen, joten emme viipyneet kauempaa vaan jatkoimme suoraan Kuusaluun, jossa aurinko alkoi jo pilkistellä sadekuuropilvien välisti ja lämmittää mukavasti. Kävimme kaupassa ja jatkoimme Valkla Randin leirintäalueelle. Illallansuussa teimme kävelyn rantaa pitkin Salmistun satamaan ja takaisin rantametsää pitkin. Tässä vaiheessa sää oli jo aurinkoinen ja ranta kaunis.

Viimeisenä päivänä oli vielä edeessä fillarointi takaisin Tallinnaan. Pääsimme liikkeelle ajoissa, joten päätimme kierrellä pitkin pienempiä teitä rannikkoa seuraillen. Ajoimme ensin Kaberneemeen ja siitä Jägalan vesiputoukselle, joka on aivan reitin varressa Koogin kylän pohjoispuolella. Koogista jatkoimme hetken länteen ja käännyimme sitten Rebalaan vievälle tielle. Rebalan jälkeen tie kulkee rantatasangolla muutaman kilometrin varsin kuoppaisena ja huonokuntoisena, mutta tien varren maisemat ovat näkemisen arvoiset joten kierros kannattaa. Ajoimme edelleen Muugaan, siitä Randvereen ja Tammneemeen.

Jägalan vesiputous

Tammneemestä olikin helppoa laskettelua kohti Piritaa, josta Tallinnan satama jo näkyi. Piritan rantoja myöden kulki kaunis kevyenliikenteenväylä, jolla tosin sai väistellä kävelijöitä ihan tosissaan.
Pian saavuimme tallinaan, josta meillä oli Airbnb-asunto varattuna kolmeksi yöksi. Tallinnan ravintoloista ja Balti jaamin torista ynnä muista kulinaarisista seikkailuista lisää toisessa, enemmän blogin varsinaiseen teemaan osuvassa postauksessa.

Vermutti, suomessa lähes unohdettu aperitiivi!

Viimeisen parin vuoden ajan olemme ollet innostuneet Vermuteista, joita nautitaan yleisesti aperitiivina Etelä-Euroopassa. Ainakin Katalonian alueella vermuttikulttuuri elää ja voi paksusti, sillä alueelta tulee monia tyylikkäitä vermutteja ja näitä myös näkee nautittavan hyvin yleisesti terasseilla ennen illallista.

Monelle suomalaiselle vermutti on kuitenkin vieraampi juoma, tuskin vähiten siksi että alkon valikoima tässä kategoriassa on liki olematon. Tunnetuimpia ja suomalaisillekin tuttuja vermutteja ovat italialaiset Martini ja Cinzano.

Vermutti saa nimensä koiruohosta (wormwood), joka oli oleellinen osa alkuperäisten alppien eteläpuolella (Sardinian kuningaskunnan manteereenpuolisilla maa-alueilla Piemontessa ja Savoijin alueella) syntyneiden vermuttien valmistuksessa. Kaupallinen vermutinvalmistus alkoi Torinossa 1700-luvun lopulla, jolloin syntyi klassinen punainen makean vermutin tyyli. Välimeren satamakaupungit kuten Genova, Venetsia ja Ranskan puolella Marseille olivat tärkeässä osassa, koska niiden kautta saatiin eksoottisia mausteita viinien aromatisoimiseen. Näiden satamien kautta saatiin myös vietyä vermuttia ulkomaille, erityisesti amerikkaan. Väkevöidyt vermutit kestivät merimatkaa paljon paremmin kuin kuivat viinit, mikä varmasti edisti näiden kaupallisen valmistuksen yleistymistä. Vermuttien kulta-aikaa oli 1800-luvun loppupuoli, jolloin ne olivat Amerikassa hyvin suosittuja.

Alkuperäisen makean tyylin lisäksi kehittyi erityisesti Ranskassa Marseillen alueella kuiva vermutti (dry vermouth), joka on väriltään vaaleaa. Italialaiset saivat sitten tästä idean kehittää oma vaalea vermuttinsa, jota nimitetään biancoksi ja joka on selvästi makeampaa kuin ranskalaisten vaalea vermutti. Italian ja Ranskan lisäksi vermuttikeskittymä löytyy Kataloniasta reusin alueen ympäriltä, jossa valmistetut vermutit ovat kenties hieman vähemmän bitterisiä/herbaalisia kuin alppialueiden vermutit.

Vermutti valmistetaan viinistä lisäämällä siihen makeutta (sokeria tai rypälemehua), tislattua alkoholia ja aromaattisia kasveja, juuria, kuoria tms. Usein nämä aromaatit tuovat aromien ohella makuun bitterisyyttä, joka määrittää vermutin tasapainoa yhdessä makeuden ja viinistä tulevan hapokkuuden kanssa.

Viininä käytetään valkoviiniä, jota on usein ikäännytetty jotta siihen saadaan hieman pähkinäisiä vivahteita. Italiassa yleisesti käytettyjä rypäleitä perusviiniin ovat Trebbiano ja muscat, Ranskassa käytetään usein ugni blancia, clairettea tai colombardia. Punainen vermuttikin on valmistettu valkoviinipohjaan: Väri saadaan lisäämällä joko karamellisoitua sokeria tai keitettyä rypälesiirappia. Ranskalaisessa tyylissä aromaatit uutetaan perinteisesti viiniin, Torinon seudulla usein uutetaan nämä väkevöimiseen käytettävään alkoholiin. (Samaan tapaan kuin me valmistamme joka vuosi glögiä uuttamalla mausteita viinaan ja sekoittamalla tämän liemen sitten viiniin yhdessä sokerin kanssa. Glögiä voidaan siis pitää yhtenä vermuttityylinä.) Aineiden yhdistämisen jälkeen seoksen annetaan vielä tasoittua ennen pullotusta ja markkinoillelaskua.

Vermuttia voi nauttia aperitiivina jäiden kera, kuten me useimmiten teemme. Amerikassa niistä valmistetaan usein coctaileja tai vähintään lisätään soodaa tai tonicia. Kuuluisia vermutticoctaileja ovat muun muassa Martini (vermutti+gini), Americano (vermutti + campari bitter + sooda) ja Manhattan (vermutti + ruisviski + bitteri). Eikä toki pidä unohtaa Negronia ! (vermutti + bitteri + gini)

Sitten vielä joitakin maistamistamme vermuteista, joita on rahdattu mukana reissuista ja tilattu nimeltä mainitsemattomista nettikaupoista.

Antica Formula: Erittäin klassinen torino-tyylin vermutti: Vaniljaa, runsasta medisinaalista mausteisuutta. Melko makea. Tämä löytyy alkostakin, tilausvalikoimasta tosin!

Yzaquirre tulee Kataloniasta Tarragonan alueelta. Tyyli on hedelmäisempi ja ehken hieman makeampi kuin italialaisissa tyypillisesti. Vähemmän bitterinen, enemmän tynnyrikypsytetyn vaniljainen. Hyvä coctailpohjaksi.

Lustau rojo sherryalueelta: Yzaguirrea vähemmän hedelmäinen, enemmän pähkinäinen ja jopa siirappisen makea, vähän turhan hapoton. Drinkkeihin ok, ei kovin mielenkiintoinen sellaisenaan.

Noilly Prat Original Dry: Klassikko Marseillesta. Tammitetun pähkinäinen, yrttinen ja sopivan bitterinen, kuivahko.

La Quintinye Royal Rouge: 2013 alkunsa saanut brändi. Pohjaviininä on makea Pineau de Chanteres-viini, joka maustetaan muun muassa koiruoholla, kiniininkuorella, lakritsilla ja leivontamausteilla. Kiniini tuo oman arominsa, josta pidämme kovasti. Erittäin hyvä sellaisenaan jäiden kera.

Muntaner negre: Mallorcalainen vermutti, joka selkeä bitterinen ja sitruksinen. Miellyttävä jäiden kera sellaisenaan.