maanantai 3. lokakuuta 2011

Vaellus alkaa!

Ensimmäinen vaelluspäivä, sunnuntai.

pyökkimetsää Belfortin ulkopuolella
Eilisiltainen myrsky oli onneksi ohi ja sää oli aamulla taas selkeä. Nousin aikaisin ja hiippailin alakertaan aamiaiselle. Aamiainen oli hotellin ravintolassa, jossa oli sunnuntaiaamiaisella näemmä myös kaupunkilaisia sankoin joukoin. Hotellin asiakkaat kuitenkin ohjattiin ravintolan sivuhuoneeseen keittiön viereen.

Heti ensimmäisellä aamiaisella pääsin tutustumaan kahviautomaattiin, josta tunnutaan innostuneen kovasti kaikissa ranskan hotelleissa. Laite jauhoi pavut ja keitti napin painalluksella haluamasi kahvia espressosta latteen. -Jos sattui toimimaan. Ensimmäisellä aamiaisella nelinkertainen espresso täytti yhden tavallisen kahvikupin ja käynnisti päivän reippaasti. Paikalliset tuntuivat ihmettelevän suomalaista tapaa laittaa juustoa leivän päälle aamiaisella, he söivät juuston vasta makean aamiaisen jälkiruuaksi. Suomalainen vatsa ei kakkupöydän antimiin taipunut ennen aamuyhdeksää.

Rinkka siis selkään ja menoksi. Ensin tietä, sitten metsäpolkua. Salbertin kylän ympärillä oli pieniä järviä, joiden rannoilla oli ihmisiä kalassa.  Käytännössä jokainen rantametri oli varattu, ja ilmeisesti suuri osa oli teltoista päätellen ollut rannalla yön oli. Kaloja ei näkynyt.

ranskalaiset kalassa lammikolla
Salbertista oli melkoinen matka seuraavaan kylään, etenkin kun onnistuin hukkaamaan reitin jossain matkan varrella. Pääosin GR5-reitti oli selvästi merkitty, mutta paikoin viitat olivat niin pusikoiden peitossa, ettei niitä näkynyt. Kierrosta tuli kuitenkin vain kilometri tai pari...

Seuraavan kylän kohdalla alkoi sataa. Kävin pitsalla, koska mikään muu ruokapaikka ei ollut sunnuntain vuoksi auki. Jatkoin matkaa sateessa seuraavat 4 tuntia. Koko loppumatka oli nousua, jota päivälle kertyi noin 1000 metriä. Kun lopulta pääsin sumussa ja sateessa Ballon d' Alsacen huipulle, olin läpimärkä ja läpipuhki. Olin kävellyt noin 35 kilometriä, ja ensimmäinen päivä tuntui jaloissa.

lampi ja laidunta
Olin hotellin ainoa asiakas, ja tunnelma oli jotenkin hohto-henkinen. Suihkun jälkeen lähdin hotellilta vielä lasilliselle paikalliseen Aubergeen eli majataloon. Onnistuin saamaan lasillisen punaviiniä huolimatta täydellisestä kielimuurista. Sen maksaminen oli kuitenkin tuottaa vaikeuksia, kukaan ei halunnut ottaa rahaa vaikka selvästi tein lähtöä. Oliko tämä jonkinlainen kohteliaisuus vai kaikkialla muuallakin kohdattua ranskalaista palveluhaluttomuutta, se ei koskaan selvinnyt. Jätin listan mukaisen hinnan baaritiskille ja palailin hotellille syömään.

Ballon d'Alsace
Ruokalista oli miellyttävä, 3 ruokalajin ateria oli edullinen eikä jättänyt nälkäiseksi. Ainoastaan paikallinen jälkiruokaerikoisuus oli pettymys. Voisivat tulla Suomeen mummujen oppiin aiheesta miten valmistetaan mustikkapiirakka, sillä ainakin hotellin versio oli melko mauton lätkyrä. Voi tietysti olla, että paikalliset mustikat eivät ole kotoisten veroisia, vastaava on toistuvasti ainakin mansikoiden kohdalla huomattu.

Ruuan jälkeen uni vei voiton sekunneissa.

Pilvet viipyilivät laaksoissa aamulla
Seuraavana päivänä kävelin metsäpolkuja pitkin Thanniin, Alsacen viinialueen eteläisimpään kaupunkiin. Reitti kulki siis koko päivän vuorenrinteitä upeissa lehtimetsissä sukeltaen välillä pimeisiin kuusikoihin. Ajoittain kallionkielekkeiltä avautui mahtavia näköaloja laaksoihin, joissa vielä viipyili sumua eilisen sateen jäljiltä. Sade oli lakannut yöllä, keli oli viileän tuulinen mutta kirkas. Tästä päivästä  kuvat kertovat enemmän kuin sanat.

Thannissa kävelin turistitoimistoon, josta osasivat varata minulle hotellin. Käytäntö osoittautui jatkossa kin tehokkaaksi, ei tarvinnut etsiskellä vapaita hotelleja ympäri kaupunkia painava rinkka selässä. Kävelin siis suoraan hotellille, jossa kävin suihkussa. Kello oli vasta neljä, joten lähdin kiertelemään kylää.

Thann, rinteillä Rangenin viinitarhat
Jo saapuessani olin kiinnittänyt huomiota jyrkkiin viinitarhoihin kylän länsipuolella joen takana. Rinteet olivat todella jyrkkiä, ja kyseessä on ilmeisesti Alsacen alueen ainoa vulkaanisella maaperällä sijaitseva tarha. Pitkän päivän jälkeen en kuitenkaan enää jaksanut lähteä tarhalle kiipeilemään, vaan etsin sen sijaan viinituvan ja tilasin lasin paikallista pinot grisiä. Viini oli hienoisesti makeaa, mutta erittäin hedelmäistä ja silti sopivan hapokasta. Vuosikertaa en muista, sillä tuolloin en vielä ollut oppinut miten radikaalisti eri vuosien viinit alueella eroavat. Pubissa oli hauska vanha setä, joka puhui toisen maailmansodan peruina muutaman sanan englantia. Kovasti kyseli mistä olen ja miksi olen Alsacessa. Oli sitä mieltä että minun on pakko olla työmatkalla, koska lomat olivat jo ohi. Yritin selittää että olen vaeltamassa ja maistelemassa viinejä, ja setä katseli minua vähän kuin hullua. Tämän jälkeen hän palasi kyselelmään, että millä alalla olen ja mikä työmatkani tarkoitus oli...








Päivä oli siis maanantai, eikä Ranskan pikkukylissä yksikään ravintola ole parin viikon kokemuksen perusteella auki maanantaisin. Onneksi hotellilla oli ravintola, joka olikin lähes täynnä. Pääosa asiakkaista tuntui olevan paikallisia, ilmeisesti siis maanantaisin ovensa auki pitävälle ravintolalle voisi olla tilausta. Söin jälleen hyvän aterian, jonka jälkeen painelin nukkumaan,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti