Vidal Fleury Crozes Hermitage

Alkon erikoiserästä löytynyt Vidal-Fleuryn Crozes-Hermitage päätyi koriin, kun A-kaupasta oli hakusessa jokin mukavan mausteinen punaviini viileneviin syysiltoihin. Yleensä Pohjois-Rhonen viinit osuvat meidän makunystyröihin melko hyvin, joten ajattelimme että tämä suuren ja vanhan tuottajan viini olisi varma valinta.

Vidal-Fleury on 1700-luvulta saakka Rhonessa toiminut viinitalo. Se on tunnettu erityisesti Côte Rôtien alueen viineistään, sillä toiminta on alkanut kyseisen apellaation alueelta laajentuen siitä pikku hiljaa kattamaan suurimman osan sekä Pohjois- että Etelä-Rhonen apellaatioista.

Crozes-Hermitage on arvokkaampaa Hermitagen kukkulaa ympäröivä alue Rhonen itäranalla, ja se on Pohjois-Rhonen eteläisimpiä apellaatioita. Tämän alueen punaviineihin -kuten kaikkiin Pohjoisen Rhonen punaviineihin- saa käyttää vain syrah-rypäleitä (lukuunottamatta Côte Rôtieta, johon sekoitetaan valkoista viognieria).

Vidal-Fleuryn viiniin rypäleet on poimittu osin käsin, osin koneellisesti. Maseraatio kestää kolme viikkoa, ja viini käy kohtalaisen korkeassa 30 asteen lämpötilassa. Viini lepää sakkojen päällä ensin terästankissa 3 kk ja sitten vielä tammisammiossa 12 kk. Viini tasoittelee itseään pullossa puolisen vuotta ennen liikkeeseenlaskua.

Väri on tumman purppurainen. Tuoksu mausteinen, pippurinen ja yrttinen. Selkeä virheä oliivi. Hento makea vaniljamausteisuus tuntuu myös. Marjakomponentti on taustalla, siinä lähinnä karhunvatukkaisia vivahteita. Tuoksu on erittäin miellyttävä. Suussa yllättävänkin runsas, makuaromi hieman epäpuhdas, aavistuksen marjahilloinen. Hapokkuus on keskinkertainen, tanniinisuus samoin. Suutuntuma on lupaavan tuoksun jälkeen pettymys, sillä viinistä puuttuu fokus ja tensio.

Lieneekö kyseessä kohtalaisen korkea käymislämpötila vai koneellisen sadonkorjuun tuoma sivumateriaali, mutta viini on jollakin tavalla epäpuhdas ja hilloinen. Se nyökkää osin uuden maailman shirazin suuntaan, mutta toisaalta siitä puuttuu esimerkiksi monille australian shiraz-viineille ominainen runsas konsentraatio ja iso hedelmä. Kokonaisuus on epätasapainoinen ja tylsä, joten valitettavasti tämä viini ei pääse jatkoon. Tylsä juttu, odotus oli kuitenkin positiivinen.

Terra Alta: Valkoisen Garnachan koti

Kävimme syyslomareissullamme Terra Altassa, jonne olimme jo pidempään suunnitelleet pistäytyvämme. Alueen viinit ovat kiinnostavia, eikä Terra Alta ole mikään varsinainen turistimagneetti joten oletimme löytävämme rauhallisia maalaiskyliä ja lepposaa meininkiä. Löysimme paitsi sitä, myös hyvää ruokaa, kaunista luontoa ja luonnollisesti herkullisia viinejä.

Terra Alta sijaitsee Ebro-joen lounaispuolella, ja sen "pääkaupunki" on Gandesa. Terra Alta jakautuu ilmastollisesti kahteen osaan: Gandesan  ja Corbera de Ebren alueen tasaisempi alanko on välimereltä puhaltavien tuulten ansiosta kosteampi ja lämpötilan vaihtelut ovat pienempiä kuin korkeammalla Bateaa ympäröivillä ylänköseuduilla. Alangolla sijaitsevat tarhat tuottavat yleensä hieman raikkaampia ja hapokkaampia viinejä, sillä näinkin etelässä mantereinen ilmastotyyppi Batean ympäristössä tarkoittaa erittäin kuumia kesiä, mikä voi tuottaa hapokkuuden suhteen ongelma. Kenties ei olekaan yllätys, että Bateassa sijaitseva Piñolin talo on erikoistunut perinteisiin mistela-viineihin ja tuottaa toisaalta laadukkaita punaviinejä.

Pinell de Brain Viinikatedraali

Terra Altan maperä on vanhaa merenpohjaa, ja Panal-maaperä koostuu hienojakoisesta fossiilisesta hiekasta ja sisältää runsaasti kalkkia. Maaperä on hyvin vettä läpäisevää, mikä saattaa olla ongelma kuivina vuosina: tällaisessa maaperässä köynnökset eivät pysty kasvattamaan samanlaisia kymmeniin metreihin yltäviä juuria kuin esimerkiksi Prioratin rapautuvassa liuskeisessa kivessä, mutta vesi kuitenkin pääsee hulahtamaan syvälle juurten ulottumattomiin.

Terra Altan alue on tunnettu erityisesti garnacha blancasta, ja täällä sijaitseekin 75 % Espanjan garnacha-viljelyalasta (1400 ha). Toinen paikallinen, viime aikoina päätään nostanut lajike on punainen Morenillo. Se tuottaa hienostuneita, garnacha tintaa herkempiä ja raikkaampia punaviinejä.

Bàrbara Forésin La Sendroseta-tarha

Garnacha blanca-rypäleet on perinteisesti käytetty viiniksi kuorikontaktissa, koska puristinkapasiteetti on aikanaan ollut rajallinen. Nämä brisado-viinit jäivät välillä pois muodista nykyaikaisen tekniikan yleistyessä, mutta nyt oranssien viinien lisättyä suosiotaan monet tuottajat ovat palanneet vanhaan. Muutoinkin alueen tuottajat tuntuvat olevan kokeiluhenkisiä: Moni käyttää viininsä vanhoissa tammisammioissa, sakkakypsytystä käytetään lisäämään täyteläisyyttä ja moni hakee kompleksisuutta sekoittamalla eri kypsyysasteissa poimittujen rypäleiden viinejä. Perinteiset amforat ovat lisänneet suosiotaan ja kyseinen käymisastia sopiikin ilmeisesti varsin hyvin kuorikontaktikäymiseen.

Pinellin ko-operatiivi tuottaa paitsi viiniä,
myös laadukasta oliiviöljyä

Majapaikkamme Terra Altassa oli Pinel de Brain kylässä, joka sijaitsee Gandesasta kaakkoon vuorijonon toisella puolella. Kylässä toimii vanha ko-operatiivi, joka tuottaa viiniä Pagos de Hibera-tuotemerkillä. Ko-operatiivi toimii edelleen vanhassa César Martinellin suunnittelemassa näyttävässä "viinilinnassa" (Catedral del Vi). Kyseinen herra on muuten suunnitellut valtavasti vastaavia rakennuksia alueelle, muun muassa Gandesaan ja Falsetiin. Tyyli on hyvin tunnistettava.

Tuosta Pinelin ko-operatiivista mainittakoon, että Catedral del Vin yläkerrassa toimii oivallinen ravintola, jossa söimme kuuden annoksen laadukkaan menun viineineen erittäin edulliseen hintaan. Menuun sai laadukkaamman l'India-viinin maksamalla euron enemmän, ja maistettuamme sekä tämän erittäin gastronomisen, pienellä kuorikontaktilla käytetyn viinin ja Pagos de Hiberan perusvalkkarin suosittelemme upgradea lämpimästi.

Varsinainen viinitilavisiitti Terra Altassa suuntautui alueen pioneerille, Celler Bàrbara Forésin tarhoille ja kellariin Gandesassa. Bàrbara Forés saa nimensä rouvalta, joka syntyi vuonna 1828. Hänen kemistin koulutuksen saanut poikansa rakennutti perheen taloon viininvalmistustilat ja -kellarin ja alkoi pullottaa viinejä ensimmäisenä Terra Altassa 1800-luvun lopulla. Tila siirtyi sukupolvelta toiselle, ja nykyisin ruorissa ovat Carmen Ferrer ja Manolo Sanmartin sekä heidän mukaan liittynyt tyttärensä Pili Sanmartin Ferrer.

Suvun tila viljelee 30 tarhahehtaaria Gandesan ympärillä, ja lisäksi heillä on oliivi- ja mantelitarhoja. Viinitarhat sijaitsvat 350-600 metriä merenpinnan yläpuolella. Tarhoja viljellään luomumenetelmin ja osin myös biodynamiikkaa soveltaen. Suurella osalla tarhoista kasvaa maanpeittokasvillisuutta, ja maan muokkausta pyritään välttämään eroosion estämiseksi: Tuulisessa ja kuivassa ilmastossa käännetty maa katoaa helposti. Viljellyt lajikkeet ovat pääosin paikallisia: Punaista ja valkoista Garnachaa ja Morenilloa. Mukana on tosin myös pienellä alalla kasvavia kansaivälisiä lajikkeita.

Pääsimme Pili Sanmartinin opastamana tilan tarhoille, jossa meille avattiin tilan viljely- ja maankäyttöperiaatteita, paikallisia viininvalmistusperinteitä ja myös Pili Sanmartinin omia näkemyksiä viininvalmistuksesta. Kävimme La Sendrosetan hehtaarin kokoisella, 30-vuotilaalla garnacha blanca-tarhalla josta sato oli juuri hiljattain kerätty. Maistoimme tarhan aiempien vuosien viiniä (Abrisa't), joka oli erittäin moniulotteinen viini: Persikkaa, yrttisyyttä, hentoa pähkinäisyyttä tuoksussaan ilmentävä ja suussa täyteläinen, happojen ja kuorten tuoman pienen tanniinisuuden ansiosta rungokas ja pitkän mineraalinen viini.

Pääsimme myös kurkkaamaan tarhan reunalla sijaitsevaan vajaan, jossa oli rypäleterttuja ripustettuna kuivumaan makean viinin valmistusta varten. Tuoksu vajassa oli päätähuimaava.

Tämän jälkeen ajelimme takaisin Gandesaan ja kiersimme varsin pienet viininvalmistustilat sekä kaupungin keskellä sijaitsevan asuin-viinitalon alle kaivetut kellarit. Forésilla on käytössä terästankkien lisäksi viime vuosina hankittuja amforoita, joissa käytetään sekä punaisia että valkoisia viinejä. Pili Sanmartin Ferrer painotti ylpeänä näiden alkuperää, ne nimittäin tulevat naapurikylän Miravetin käsytyöläisten pajoista. Amforoita on kahta eri versiota, huokoisempia ja tiiviimpiä. Näistä huokoinen on kuulemma paras morenillolle ja abrisa´t pitää tiiviimmästä.

Maistoimme rinnakkain kahta punaviiniä, joista Templari on morenillon ja garnacaha tintan sekoitus ja Pili Sanmartinin oman projektin tuote En Moviment 3 taasen puhdas amforassa käytetty ja hetken tammessa kypsynyt morenillo. Näistä Templari on selkeästi leveämpi ja kypsemmän hedelmäinen ja suussa pyöreä siinä missä morenillo-viini on raikkaan punamarjainen, hienovaraisempi, linjakas ja hapokas. Kummallekin on paikkansa, mutta ruokaviininä ensisijainen valinta menisi kyllä movimentin puolelle.

Bàrbara Forés oli ehdottomasti vierailun arvoinen viinitila, ja heidän viininsä vakuuttivat laadullaan. Ilmeisesti heidän viinejään ei tällä hetkellä tule Suomeen, mutta hinta-laatu huomioiden syytä olisi (maahantuojat vinks). Muutoinkin maistelimme alueen viinejä laajalti, ja valkoiset garnachat etenkin abrisat-versiona olivat erittäin vakuuttavia ja ruokaystävällisiä viinejä. Punaiset morenillot tarjoilevat kuumille alueille poikkeuksellista raikkautta, ja niihin kannattaa ehdottomasti tutustua jos jostain saa käsiinsä.

Terra Altassa oli viinin lisäksi paljon näkemistä ja tekimistä etenkin, jossa sattuu pitämään jylhistä vuoristomaisemista ja vaellushommista, sillä vaikuttavia reittejä oli runsaasti. Mekin pääsimme pitkästä aikaa koko porukalla päivävaelluksille, kun nuorimman reissaajan jaloista löytyi yllättää kestävyyttä. Luontokohteita voisi kuvailla vaikka kuinka pitkään, mutta jätetään se toiseen kertaan. Mikäli kuitenkin olet Terra Altaan lähdössä ja kävelyreitit kiinnostavat, niin kysy ihmeessä vinkkejä.

Ravintola Henriksin Ruokavuosi osa II: Syksy

Ravintola Henriks aloitti kesällä neliosaisen ruokavuosi-sarjan, jonka tiimoilla ravintola tarjoaa neljä kertaa vuodessa yhden viikonlopun ajan pidempää, vuodenajan raaka-aineisiin pohjaavaa maistelumenua. Kesän viikonlopun aikaan olimme ulkomailla, mutta nyt pääsimme maiselemaan syksyisiä makuja.

Henriks on ollut tunnettu klassisesta, varmasta tyylistään. Tämä on ollut ravintolan vahvuus vakiasiakaskunnan keskuudessa, mutta toisaalta nuoremman asiakaskunnan houkuttelemisessa tämä osan ehken tylsänäkin kokema perinteisyys ei välttämättä ole toiminut kovin hyvin. Tähän on viimeisten parin vuoden aikana alkanut tulla muutosta, ja ravintolan tyyli on ottanut rohkeita askeleita kohti modernia skandityylistä, lähiruokafilosofiasta ja kausiajattelusta ammentavaa keittämistä. Toisaalta rinnalla on onnistuttu tasapainotellen kuljettamaan perinteisyyttä, joka pitää vanhat vakiasiakkaatkin tyytyväisenä. Henriksin keittiö on kehittänyt kyvyn yllättää, mikä on nykyään oleellista uuden asiakaskunnan houkuttelemiseksi: Ravintolasta voi saada ideoita, kun annokset ovat kokeilullisia eikä niiden ohjeita voi lukea suoraan Laroussesta.

9 ruokalahjin sarja alkoi annoksella, jossa oli peuraa, jäkälää ja puolukkamajoneesia. Pieni tyylikäs alkupala, jonka maut ja erilaiset tekstuurit olivat hyvin tasapainossa. Tälle oli paritettu Ainoa Wineryn maailmallakin palkittu mustikkaviini, joka sinällään on marjaviiniksi erittäin laadukas tuote. Sen tuoksu on metsäinen, hieman oksidoituneen oloinen muistuttaen hieman rypäleviinejä. Maku on kuiva, ja viinissä on jopa hieman tanniinisen tuntuista suuta kuivattavaa sävyä. Hapoiltaan viini ei kuitenkaan vastaa rypäleviinejä, ja ehken tämän vuoksi se nosti peurasta esiin hieman tympeän, maksamaisen metallisen maun. Ei siis välttämättä nappipari, mutta idean tasolla mustikkaviini toimi syysmenun aloituksena hyvin.

Toinen annos oli kumarrus saksaan: Henriksin possumakkaraa, maa-artisokkavaahtoa, punakaalia ja pikkelöityjä sinapinsiemeniä. Makkarassa oli aavistus chilipotkua, joka ei hieman leikkasi maa-artisokan hienostuneesta aromista mutta toimi toisaalta hyvin yhteen punakaalin kanssa. Annos oli sinällään toimiva, joskin se oli ehken ideologisesti hieman irrallaan muutoin varsin metsäisestä menusta. Toisaalta, kuuluvathan maa-artisokat ja kaaliruuat melko leimallisesti syksyyn.  Viininä toiselle annokselle Pfalzilainen spätburgunder, joka oli tyylikäs ja tyypillinen lajinsa edustaja karpaloisessa hapokkuudessaan. Viini leikkasi hyvin makkaran rasvaisuutta, mutta ryösti sekin osaltaan maa-artisokkavaahdon hienostunutta aromia, joka olisi voinut olla tämän annoksen tähti. Hyvä esimerkki siitä, miten viini voi vaikuttaa siihen mikä muodostuu ruoka-annoksen määrittäväksi elementiksi.

Seuraavaksi alkoi kumarrus head to tail-ajattelulle: Henriks saa kokonaisia sorsia, jotka pyritään hyödyntämään mahdollisimman tarkkaan. Niinpä saimme nauttia sorsanmaksapateesta briossin kanssa. Tämä annos ei todellakaan pettänyt: Täyteläinen runsaasti voita sisältävä patee oli herkullista. Viiniksi kaadettiin kuiva Fino, joka ei valitettavasti toiminut maksan kanssa lainkaan. Tässä olisi ollut pelipaikka jollekin Ainoan makeammalle tuotteelle, jos niitä haluttiin menuun tuoda.

Tämän jälkeen sorsassa edettiin siipiin, ollaanhan Tampereella. Sorsansiivet tarjottiin karviaisista valmistetun, vain kevyesti tulisen chipotle-kastikkeen ja pikkelöidyllä raparperilla maustetun majoneesin kanssa. Jos siipiä täytyy syödä, niin näitä voisin toistekin maistella. Tälle annokselle paritettu Tampere Brewingin APA osui napakymppiin tavalla, jota ei varmaankaan tarvitse selittää. Siipiä ja kaljaa...

Välissä raikastettiin suu omenasiideristä tehdyllä sorbetilla, jonka jälkeen päästiin aterian parhaisiin annoksiin. Tattiliemessä tarjotut tattiraviolit olivat umaminen tårta på tårta-annos, jonka visuaalinen yksinkertaisuus oli pettävä: annoksessa oli makua enemmän kuin lääkäri määrää, ja sen osaset muodostivat mielekkään kokonaisuuden jossa jokaisella komponentilla oli osansa. Liemi pelkästään maistettuna oli turhan pippurinen, mutta raviolin ja lautasen reunalta löytyneen parmesan-keksin kanssa kokonaisuus oli täydellisessä tasapainossa. Viininä yllättävän hapokas ja miellyttävä merlot Emilian alueelta Keski-Italiasta. Merlot'n maanläheisyys ja hapokkaissa raameissa esiintynyt tumma marjaisuus toimivat varsin hyvin. Aromimaailmaan olisi toki istunut nebbiollo-pohjainen viini, mutta toisaalta täytyy huomioida että 43 euron juomapakettiin kuului 7 kaatoa, jolloin yhden juoma-annoksen hinnaksi jää noin 6 euroa. You get what you pay for.

Sitten vuorossa oli koko menun helmi, nimittäin tattiohratolla täytetty savojinkaalikääryle, jonka kastike oli saanut makunsa mallasleivästä. Älkää kysykö miten, mutta tuo kastike oli yllättävyydessään herkullista. Kuten oli myös itse kääryle, joka oli saanut runsautta voista ja parmesanista. Lautaselle oli vielä  ripoteltu al dente-spelttijyviä ja fritattua kaalia suutuntumaksi, joten tekstuurejakin löytyi pehmoisen ja täytläisen kääryleentäytteen vastapariksi. Viininä Sartorin Marani Apassimento Venetosta. Puolimakea valkoviini, jonka makean omenaista, aavistuksen mausteista tuoksua seurasi kohtalaisen makea mutta yllättävän hapokas ja raikas maku. Olimme aluksi varsin skeptisiä yhdistelmästä, mutta itse asiassa viini osoittautui kaalin ja umamisen tatin kanssa varsin toimivaksi. Tästä kombosta sommelierille pisteet. 

Sitten vielä välijuustona uunijuustoa, karpalonäkkäriä ja lakkahilloa. Klassikko, joka toimi hyvin. Etenkin kun sen seurana tarjottiin shottikokoinen Tampere distilleryn GT puolukoilla ja rosmariinilla. Miksipä ei.

Sitten vielä aterian päätteeksi makeita, ensin luumutarteletti, calvadoskinuskia ja creme patissiere. Annos toimi kokonaisuutena niin hyvin, että eri komponentteja ei tullut juuri analysoitua. Makea ja paahteinen kinuski, kerma ja aavistuksen hapokkuutta tuova luumu tekivät annoksesta nopesti katoavan kokonaisuuden.

Lopuksi vielä Petit Fours, jotka jättivät suun makeaksi ja mielen iloiseksi. Seuraavana ruokavuosi-sarjassa on vuorossa talviateria ensi vuoden alussa. Tätä odotamme mielenkiinnolla ja suosittelemme vahvasti muillekin hyvän ruuan ja mielenkiintoisten kulinaaristen kokemusten ystäville!

Sienistä ja viineistä osa 3: Kehnäsieni, pähkinäinen pallopää

Kehnäsientä olemme keränneet jo vuosia, koska se tuntuu olevan suurelle osalle sienestäjistä tuntematon: Usein näkee, että haperot ja rouskut on metsissä silvottu mutta upeat, nuoret ja napakat kehnäsienet jätetty koskemattomiksi. Periaatteessa kehnäsienen voi toki sekoittaa myrkyllisiin seitikeihin, mutta lakin kehnä, irtoava kaulus ja koko sienen olemus on helposti tunnistettava kunhan on muutaman kerran sieneen sen tunnistaen törmännyt. Tarkemmat tuntomerkit vaikkapa luontoportista (joka on muutenkin sienten tunnistamiseen oiva apuväline).


Kehnäsienistä saa usein nopeasti kasaan massiivisen saaliin, mutta toisaalta sieni on erittäin monikäyttöinen. Siinä ei ole kitkeryyttä, maku on mieto, hieman hedelmäinen ja miellyttävän pähkinäinen. Kehnäsientä ei tarvitse ryöpätä tai muuten esikäsitellä, eikä niiden mukana tule juuri roskia sienikoriin. Tapaammekin nostella kehnäsienisaaliin leikkulaudalle (sieni kerrallaan joukkoon joutuneiden ei-toivottujen varalta) ja hakata veitsellä hienoksi. Hienonnettu sienisilppu pannuun ja sen verran lämpöä että suurimmat nesteet haihtuvat. Tämän jälkeen paistetun kehniksen voi pakastaa tai käyttää saman tien ruokaan.


Kehnäsieni toimii miedon makuisena monissa ruuissa. Yksi helppo ruoka on tehdä makaronilaatikko tai kaalilaatikko siten, että korvaa osan lihasta/soijarouheesta/linsseistä paistetulla kehnäsienellä. Tämä tuo lisää makua mietoon ruokaan ja maistuu hyvin sellaisillekin, jotka eivät sienistä aivan sellaisenaan pidä. Jos makaronilooran tekee kasvisversiona, on meillä tapana sekoittaa joukkoon pari ruokalusikallista misotahnaa umamia tuomaan...

Kehnäsienipaistoksesta syntyvät myös miellyttävän makuiset kasvispyörykät: Lisätään sienisilppuun
muusattuja härkäpapuja
raastettua porkkanaa
paistettua valkosipuli-sipuli-selleriseosta
rouhittua hasselpähkinää
suolaa
mustapippuria
munaa
korppujauhoa sopivan massan aikaansaamiseksi


Paistetana pannulla öljyssä (tai viikonloppuversiona friteerataan korppujauhossa kierittelyn jälkeen). Herkkua pottumuusin ja puolukkahillon kanssa, friteerattuna taas toimii tapas-henkisen kattauksen osana hienosti.


Kehnäsienistä syntyy myös erittäin hyvä kastike: Sieniä, valkosipulia ja sipulia kuullotetaan pannussa, lisätään sipulien pehmettyä pari desiä valkoviiniä tai vaihtoehtoisesti brandya ja vettä. Tässä vaiheessa maustetaan hennolla mustapippurilla ja hyvin pienellä ripsauksella murskattuja fenkolinsieminiä. Annetaan poreilla hetki, lisätään lopuksi joukkoon creme fraichea tai vastaavaa. Kastiketta voi käyttää pastalle, mutta täsmäparina tarjoaisimme kuorineen uunissa paahdettuja maa-artisokkia: Mieto pähkinäinen kehnäsieni sopii maultaan hienostuneen maa-artisokan kaveriksi erittäin hyvin. Lisukkeena voi tarjota esimerkiksi pienen palan roséksi kypsennettyä peuraa tai muuta riistaa, jolloin on saatu aikaan kaunis ja syksyisen metsäinen annos.


Sitten viineistä. Mieto ja pähkinäinen kehnäsieni on mielestämme hyvä pari pähkinäisille viineille, eli toisin sanottuna tammessa kypsyneille valkoisille. Edellisistä ruuista makaronilaatikko tosin tekee tässä poikkeuksen, koska makaronimunamaitokombo kaipaa joko olutta tai hyvin hapokasta, melko neutraalia viiniä. Tässä voisi toimia vaikkapa Livon Friuliano, joka on muistimme mukaan varsin rapsakka tapaus.


Jos kehnäsienipyöryköitä valmistaa viikonloppuversiona tarjottavaksi muiden tapas-henkisten ruokien kanssa, voisi viiniksi suositella kuivaa amontillado-sherryä. Koska alkon valikoima näiden suhteen on valitettava, suositellaan second best optionina Lustaun Peninsula Palo Cortadoa: Tämän viinin pähkinäisyys ja suolaisen umaminen makumaailma komppaa kehnäsienen pähkinäisyytte upeasti. Ja viini on peräti vakiovalikoimassa.


Viimeisenä vielä se kastike: Tälle valkkaisimme valkkarin Etelä-Afrikasta, uskokaa tai älkää. Bellinghamin The Bernard Series Old Vine Chenin Blanc on lähes härskisti tammitettu, mutta cheninin luontainen hapokkuus tarjoilee riittävää vastapainoa. Toimii erityisen hyvin, jos on paahtanut ne maa-artisokat riittävän tummiksi!